... JA MITEN PALJON?
Atsteekkien ihmisuhrit ovat olleet tunnettu ja kauhisteltu aihe siitä asti, kun Hernan Cortesin joukot näkivät (ja myöhemmin kokivat), miten sydän repäistiin elävän ihmisen rinnasta ja kohotettiin uhriana jumalille. Jo 1800-luvulla kirjoitetusta William Prescottin "Meksikon valloituksesta" (suomennettu 1942) asti lukeva yleisö on tiennyt, että atsteekit myös söivät ihmislihaa.
Kysymys on, miten paljon? Jutusta ei oltu kovin kiinnostuneita ennen Marvin Harrisia. Hänen kirjansa "Cannibals and Kings", suomennettu nimellä "Kulttuurin synty", toi esiin monia mielenkiintoisia yhteyksiä ravinnon ja uskonnon välillä - kuten miksi sianliha on kielletty juutalaisilta ja muslimeilta. Hän otti esiin kysymyksen atsteekkien ihmislihan syönnistä ja väitti, että ihmiset olivat välttämätön osa atsteekkien dieettiä, koska heiltä puuttui proteiini. Hän nojasi myös varhaisen conkistadorin Bernal Diazin muistelmiin. Bernal Diazia ei kuitenkaan pidetä aivan luotettavana lähteenä. Niinpä keskustelu raivoaa.
Toisella puolella ovat sellaiset atsteekkien kulttuurin tutkijat kuin Jacques Soustelle, joka torjuu täysin ajatuksen proteiinin puutteesta:
Kumpi kuva on lähempänä oikeaa: yllä esitetty kohtaus ärisevästä koiratarhasta raivohulluja lihan repijöitä vai Soustellen kansakunta, joka söi - maissin, amarantin, salvian ja muiden kasviksien lisäksi - kalkkunaa ja riistalintuja?
Sananvalinnoistani lienee jo käynyt selväksi, kumpi näkemys minun mielestäni on lähempänä oikeaa. Atsteekkien uhrit olivat juuri sitä - vakava sopimus ihmisten ja jumalien välillä. Atsteekit elivät julmassa maailmassa, josa veri oli tarpeen pitämään auringon liikkumassa, sateen lankeamassa ja maissin kasvamassa. Uhrimenoja vietettiin joka kuukausi (atsteekkien kalenterissa oli 18 kuukautta). Toiset kuukaudet vaativt yhden, hyvin valmistellun uhrin, toiset monia, suurten temppelien rakentamisessa voitiin uhrata jopa 20 000 ihmistä, mutta ne olivat erittäin poikkeuksellisia tapauksia. (Espanjalaiset toimitettiin kallotelineisiin, mutta molemmat osapuolet katsoivt toistensa olevan paholaisen inkarnaatioita - espanjalaiset eivät ymmärtäneet ihmisuhreja eivätkä intiaanit espanjalaisten tapaa käydä totaalista sotaa.) Uhrien määrää laskiessa on muistettava, että uhrit liittyviät sotiin. Kun atsteekit olivat saaneet valloituksensa tehdyiksi, he pitivät yhä yllä niin sanottua "kukkaissotaa" yhden itsenäisen kaupungin kanssa, jotta molemmat kaupungit saisivat uhreja jumalille. Talonpojat, maceuallit, olivat kokonaan tämän kierron ulkopuolella. Heti alkuun voidaan siis laskea, että puolen miljoonan asukkaan kaupunkia (puhumattakaan maaseuduta) ei voi ruokkia ihmisillä. Tarvittava ruumiiden määrä olisi typerryttävä. Uhrit tulivat yhteiskunnan ylemmiltä portailta, joka olisi nopeasti kuluttanut itsensä loppuun ruokkimalla väestöä omilla ruumiillaan.
Käännyn antropologi Inga Clendinnenin puoleen.
Hän tuo esiin soturin voimakkaan samaistumisen uhriksi tuomaansa sotavankiin. Kuten Soustelle sen ilmaisee:
Kun vangittu soturi oli uhrattu, vangitsija vei kotiin pienen määrän uhrin lihaa. Tämä liha pantiin maissikeon päälle, ja soturin perhekunta söi jokainen vähän tarjottua lihaa. Soturi itse ei koskenut siihen, koska hän näki itsensä uhrilautasella. Uhrin veri koottiin kuppiin ja sillä voideltiin kaikkien kaupungin temppeleiden alttareita. Verta yleensäkin käytettiin; papit joivat uhrin verta, hallitsijalle tarjottiin verta maissijauhoon sekoitettuna.
Clennindenin lopputulos on, että atsteekit söivät uhrien lihaa, mutta eivät päivällisen osina, vaan kunnioituksen tunteesta. He yhdistivät ihmiset ja maissin, josta heidän elämänsä riippui. Ihminen kasvoi maasta, kuoli ja nautittiin, kuten maissi kasvoi ja kuoli. Heidän kulttuurinsa oli äärettömän tietoinen elämän lyhyydestä ja epävakaudesta, mutta ihmisiä ei tapettu päivällispöydän täytteeksi, vaan tarjouksena maalle ja sen kasvulle ja muistutuksena elämän epävarmuudesta. Tämä vastaa myös kysymykseen, jonka Clendinnen esitti tutkimuksensa alkuun ja jonka Soustelle tuo esiin: miksi uhrit menivät sovinnolla uhripöydälle? He tekivät sen uskonnollisesta tunteesta.
Kysymys on, miten paljon? Jutusta ei oltu kovin kiinnostuneita ennen Marvin Harrisia. Hänen kirjansa "Cannibals and Kings", suomennettu nimellä "Kulttuurin synty", toi esiin monia mielenkiintoisia yhteyksiä ravinnon ja uskonnon välillä - kuten miksi sianliha on kielletty juutalaisilta ja muslimeilta. Hän otti esiin kysymyksen atsteekkien ihmislihan syönnistä ja väitti, että ihmiset olivat välttämätön osa atsteekkien dieettiä, koska heiltä puuttui proteiini. Hän nojasi myös varhaisen conkistadorin Bernal Diazin muistelmiin. Bernal Diazia ei kuitenkaan pidetä aivan luotettavana lähteenä. Niinpä keskustelu raivoaa.
Toisella puolella ovat sellaiset atsteekkien kulttuurin tutkijat kuin Jacques Soustelle, joka torjuu täysin ajatuksen proteiinin puutteesta:
Tähän aikaan Keski-Meksikossa olikin runsaasti riistaa: jäniksiä, kaneja, vuohia, villisikoja ja lintuja - fasaaneja, variksia, kyyhkyjä ja ennen kaikkea lukuisia vesilintuja... opittiin syömään myös merikaloja, kilpikonnia, hummereita ja ostereita... kalkkuna on peräisin Meksikosta, jossa se oli kesytetty jo ammoisina aikoina... se oli yleisin kotipihanlintu... ruoaksi lihotetut koirat taas olivat erityistä karvatonta rotua.Toinen ääripää ovat ihmislihan syöntiä korostavat kirjoittajat, kuten Daniel Diehl ja Mark Connelly. Heidän mukaansa koko kansakunta söi ihmisiä:
The bodies were then kicked over the edge of the pyramid to be divided among the people below according to social rank: the priest and noble classa getting the reverend internal organs, thighs going the high council, and the commoners being left with the lesser chops and roasts.
Kumpi kuva on lähempänä oikeaa: yllä esitetty kohtaus ärisevästä koiratarhasta raivohulluja lihan repijöitä vai Soustellen kansakunta, joka söi - maissin, amarantin, salvian ja muiden kasviksien lisäksi - kalkkunaa ja riistalintuja?
Sananvalinnoistani lienee jo käynyt selväksi, kumpi näkemys minun mielestäni on lähempänä oikeaa. Atsteekkien uhrit olivat juuri sitä - vakava sopimus ihmisten ja jumalien välillä. Atsteekit elivät julmassa maailmassa, josa veri oli tarpeen pitämään auringon liikkumassa, sateen lankeamassa ja maissin kasvamassa. Uhrimenoja vietettiin joka kuukausi (atsteekkien kalenterissa oli 18 kuukautta). Toiset kuukaudet vaativt yhden, hyvin valmistellun uhrin, toiset monia, suurten temppelien rakentamisessa voitiin uhrata jopa 20 000 ihmistä, mutta ne olivat erittäin poikkeuksellisia tapauksia. (Espanjalaiset toimitettiin kallotelineisiin, mutta molemmat osapuolet katsoivt toistensa olevan paholaisen inkarnaatioita - espanjalaiset eivät ymmärtäneet ihmisuhreja eivätkä intiaanit espanjalaisten tapaa käydä totaalista sotaa.) Uhrien määrää laskiessa on muistettava, että uhrit liittyviät sotiin. Kun atsteekit olivat saaneet valloituksensa tehdyiksi, he pitivät yhä yllä niin sanottua "kukkaissotaa" yhden itsenäisen kaupungin kanssa, jotta molemmat kaupungit saisivat uhreja jumalille. Talonpojat, maceuallit, olivat kokonaan tämän kierron ulkopuolella. Heti alkuun voidaan siis laskea, että puolen miljoonan asukkaan kaupunkia (puhumattakaan maaseuduta) ei voi ruokkia ihmisillä. Tarvittava ruumiiden määrä olisi typerryttävä. Uhrit tulivat yhteiskunnan ylemmiltä portailta, joka olisi nopeasti kuluttanut itsensä loppuun ruokkimalla väestöä omilla ruumiillaan.
Käännyn antropologi Inga Clendinnenin puoleen.
Hän tuo esiin soturin voimakkaan samaistumisen uhriksi tuomaansa sotavankiin. Kuten Soustelle sen ilmaisee:
Kun mies otti vangin, hän sanoi: "Tässä on rakas poikani". Ja vanki sanoi: "Tässä on kunnioitettu isäni." Vangin kaapannut sotilas, joka oli läsnä tämän kuollessa alttarin edessä, tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi vankiaan rajan taakse samanlaisen kuoleman kautta.
Kun vangittu soturi oli uhrattu, vangitsija vei kotiin pienen määrän uhrin lihaa. Tämä liha pantiin maissikeon päälle, ja soturin perhekunta söi jokainen vähän tarjottua lihaa. Soturi itse ei koskenut siihen, koska hän näki itsensä uhrilautasella. Uhrin veri koottiin kuppiin ja sillä voideltiin kaikkien kaupungin temppeleiden alttareita. Verta yleensäkin käytettiin; papit joivat uhrin verta, hallitsijalle tarjottiin verta maissijauhoon sekoitettuna.
Clennindenin lopputulos on, että atsteekit söivät uhrien lihaa, mutta eivät päivällisen osina, vaan kunnioituksen tunteesta. He yhdistivät ihmiset ja maissin, josta heidän elämänsä riippui. Ihminen kasvoi maasta, kuoli ja nautittiin, kuten maissi kasvoi ja kuoli. Heidän kulttuurinsa oli äärettömän tietoinen elämän lyhyydestä ja epävakaudesta, mutta ihmisiä ei tapettu päivällispöydän täytteeksi, vaan tarjouksena maalle ja sen kasvulle ja muistutuksena elämän epävarmuudesta. Tämä vastaa myös kysymykseen, jonka Clendinnen esitti tutkimuksensa alkuun ja jonka Soustelle tuo esiin: miksi uhrit menivät sovinnolla uhripöydälle? He tekivät sen uskonnollisesta tunteesta.
.jpg)
1 kommentti:
konkistadori
http://fi.wikipedia.org/wiki/Konkistadori
Lähetä kommentti