Jaakko ja noidat

SKOTLANNIN JAAKKO VI,
ENGLANNIN JAAKKO I
JA NOIDAT

Maria Stuartin poika koki rankan lapsuuden eikä se aikuisenakaan paremmaksi muuttunut. Hän ei ollut vuottakaan, kun hänen äitinsä murhautti tai ainakin hyväksyi hänen isänsä murhan, meni naimisiin murhaajan kanssa, pakeni Egnlantiin ja joutui vangiksi. Pikku James kruunattiin vuoden vanhana Skotlannin kuningas Jaakko VI:ksi. Isäpuoli Bothwell (siis Marian kolmas aviomies, joka murhasi aviomies numero kahden) pakeni Tanskaan, mutta jäi ykkösvaimonsa Anna Rustungin ja hänen sukulaistensa käsiin. Bothwell vietti viimeiet kymmenen vuotta elämästään kahlittuna kivipylvääseen Dragsholmin linnassa, missä vieläkin näytetään hänen kahleidensa pyöreään pylvääseen uurtamaa vakoa. Miten Shakespeare myöhemmin kirjoittikaan skotlantilaisnäytelmässään "Macbeth":

Kuin karhu paaluun kytkettynä
mun täytyy härnyy kestää.

Pikku kuningas Jaakko joutui Morayn jaarlin huostaan, mutta tämä murhattiin, kun poika oli kolmivuotias. Sen jälkeen holhoojat vaihtelivat Skotlannin rajun politiikan myötä. Onneksi pojalle hankittiin hyviä opettajia. Hänestä tuli tunnettu oppinut, joka muun ohella kirjoitti sonetteja latinaksi.

Englannin kuningas Jaakko I

Englannin kuningas Jaakosta tuli, kun hänen äitinsä mestattiin ja sitten Englannin Elisabeth kuoli. Elisabethia yritettiin murhata koko hänen hallintonsa ajan (monessa juonessa oli Jaakon äiti mukana), ja sittemmin koetettiin murhata Jaakkoa.

Ei minusta ole varsinainen ihme, että hänestä kasvoi pelokas ja vainoharhainen mies, joka kohdisti suuren osan peloistaan taikakeinoihin ja noituuteen - salamurhaajia vastaan hän puolustautui topatuilla vaatteilla (joilla oli huono vaikutus hänen henkilökohtaiseen hygieniaansa), mutta miten puolustautua kaukaa kohdistettua noituutta vastaan?

Noitapiiri, jossa on miehiä ja naisia

Noitia oli jo kauan jahdattu varsinkin Skotlannissa, mutta Jaakon aikaan levisi näkemys, että kukaan ei voi olla noita yksinään; täytyi olla noitapiiri. Lisäksi noitien täytyi tehdä sopimus paholaisen kanssa. Pelkät keskiajalta tunnetut taiat ja loitsut eivät riittäneet (poltettiin harjalintu elävältä ja luettiin latinankielisiä lauseita takaperin, sen sellaista), vaan tarvittiin kokonainen järjestelmä. Jaakko alkoi erityisen kiinnostuneesti tutkia henkilökohtaisesti noitia, osallistua kuulusteluihin ja kidutuksiin ja lukea oikeudenkäyntien asiakirjoja, kun hän meni naimisiin Tanskan Annen kanssa. Ensin myrsky ajoi Annea kuljettaneen laivan takaisin ja väki joutui rantautumaan Norjaan (avioliitto oli jo solmittu välikäden kautta). Kun Jaakko puolestaan lähti Tanskaan, paluumatka nuoren morsiamen kanssa oli myös poikkeuksellisen myrskyinen, ja laivoja menetettiin.

Tanskassa Jaakko oli keskustellut vilkkaasti maan oppineiden kanssa, muun muassa tähtiä tutkivan Tyko Brahen. Tyko ei vain tähyillyt tähtiä, hän laati ennustuksia, oli kiinostunut Paracelsuksen opeista ja hänen alustalaisensa syyttivät häntä noidaksi. Tanskassa jahdattiin noitia ja Skotlannin kuninkaan myrskyongelmiin löydettiin syyllisiksi kaksi noitaa, jotka vannoivat aiheuttaneensa ne. Juttuun oli sotkeutunut Skotlannin politiikkaa - Bothwell oli vielä elossa siinä pylväässään, ja hänellä oli puolue, joka haluttiin mustata noituussyytöksillä.

Joka tapauksessa Jaakko hermostui, varsinkin, kun Berwickissä väitetiin olevan kokonainen noitakultti, joka yritti tappaa Jaakon, ei vain hukuttamalla, vaan pistelemällä neuloja hänen vahakuvaansa. Berwickin noidat hirtettiin (Skotlannissa noidat poltettiin, Englannissa hirtettiin). Kuningas Jaakko krijoitti kirjan aiheesta, Daemonology. (Aina, kun kuningas kiinnostui jostakin aiheesta, hän kirjoitti siitä tutkielman, joten tunnetaan myös hänen kirjoituksensa tupakasta - hän ei arvostanut).

Kuningas kuulustelee Berwickin noitia

Kuninkaan ja noitien suhde oli oudon monimutkainen. Tultuaan Englannin kuninkaaksi hän lievensi tuomioita ja tutkitutti jutut tarkemmin - hänen mukaansa Englanti oli sivistyneempi maa kuin Skotlanti, eikä noituus ollut sellainen vaara kuin hänen sivistymättömämmissä lapsuusmaisemissaan. Hän puuttui henkilökohtaisesti kahteen tapaukseen, joissa syyttäjät olivat lapsia. Ensimmäisessä tapauksessa yhdeksänvuotias syytti 11-vuotiasta sisartaan ja äitiään noituudesta - molemmat hirtettiin. Toisessa jutussa nuori poika syytti vanhoja naisia ja kehitti oireita kuten neulojen oksentaminen. Kuningas käski panna pojan Canterburyn arkkipiispan huostaan ja muutaman viikon kuluttua poika tunnusti keksineensä kaiken. Syytetyt vapautettiin.

Oudoin pikku tapaus sattui Berwickin noitien tapauksessa. Noitien kerrottiin tanssineen kirkkoon häpäisemään sitä palvelustyttö Geillis Duncanen pillillä soittaman tanssisävelmän tahdissa. Kuningas käski tuoda tytön luokseen ja pyysi soittamaan sävelmän hänelle. Aikakauden eräänlainen uutislehti, News from Scotland, raportoi tapauksesta:

Näiden asioiden outouden huomioon ottaen kuningas osallistui tutkimuksiin suurta mielihyvää tuntien.

Kuningas Jaakko I virka-asussaan

Kuningas tuli tunnetuksi Raamatun-käännöksestään (vastapainona noituudelle?). King James Bible on vieläkin englantia puhuvassa maailmassa se oikea raamattu. Kannattaa huomata pieni, mutta kauaskantoinen yksityiskohta. Varhaisemmasa versiossa kuningas Henrik VIII:n ajalta sanottiin: "Thou must not suffer a poisoner to live". Kuningas Jaakko antoi muuttaa yhden sanan:

"Thou must not suffer a witch to live."

Anne Hathaway

LAIMINLYÖTY VAIMO,
OVELA NAINEN?

William Shakespearen elämän toiseksi keskustelluin nainen (ensimmäinen oli sonettien "tumma nainen") oli hänen vaimonsa Anne Hathaway.

Anne Hathawayn kotitalo


William Shakespeare meni 18-vuotiaana naimisiin 26-vuotiaan naisen kanssa, joka sai kuusi kuukautta myöhemmin lapsen ja sitten pari muuta. Sen jälkeen Shakespeare käytännössä hylkäsi vaimonsa, kunnes testamentissaan jätti tälle "toiseksi parhaan vuoteensa". Tässä tarinan luut. Lihoja onkin etsitty siitä asti, kun Shakespearesta tuli kiinnostava.

Sinänsä ei ole harvinaista, että nuori mies kaatuu auliin naisen syliin ja myöhemmin seuraavat haulikkohäät. Anne oli naimaton, hän ei ollut köyhä, joskaan ei rikaskaan, ja Williamin perhe oli menossa alamäkeen. Joitakin erikoisia yksityiskohtia liittyy silti jo häihin.

Syksyllä 1582 kirjuri merkitsi kuulutuksen Wm Shaxperen ja Anne Whatleyn, kotipaikka Temple Grafton, välillä. (Nimien oikeinkirjoitus oli Shakespearen aikana varsin horjuvaa - olisimme yhtä hyvin voineet päättää kunnioittaa suurta Saxperea). Seuraavana päivänä kaksi Stratfordin maanviljelijää tuli maksamaan 40 punnan takuusumman (suuri summa - kaksi kertaa koulumestarin vuosipalkka) takuuksi, että sanotun Shaxperen ja Anne Hatweyn, kotipaikka Shottery, avioliiton välillä ei ollut esteitä. Marraskuussa pari vihittiin.

Anne Whatleystä ei tiedetä muuta kuin merkintä, ja on ehdotettu, että kirjuri on voinut sekoittaa nimet Whatley ja Hatwey. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miten kirjuri olisi voinut sekoittaa Temple Graftonin ja Shotteryn.

Jos William on riiustanut kahta Annea ja sitten käytännöllisesti katsoen pakotettu naimaan se vanhempi, joka oli raskaana, niin miksi hän yleensä alkoi lemmiskellä Anne Hathawaytä? Stephen Greenblatt ehdottaa, että nuori William olisi voinut toimia kuriirina Stratfordin salakatolisten (mahdollisesti oman äitinsä, ehkä isänsäkin) ja Shotteryssä sillä hetkellä piileskelevän katolisen papin - Robert Debdalen, joka myöhemmin jäi kiinni ja mestattiin - välillä. Anne olisi ollut näennäinen syy Williamin matkoihin.

Menisin vielä pitemmälle. Jos Anne-parka oli vain tekosyy, miksi William myöhemmin kirjoitteli näytelmissään herjaavia huomautuksia miestään vanhemmista vaimoista, avioliittoa edeltävän seksin irstaudesta ja jätti vaimolleen vain toiseksi parhaan vutoeensa, ja senkin vasta viimeisessä luonnoksessa - ensimmäisessä testamentissa Anne ei saanut mitään?

Ehdotan kahta teoriaa. Ensimmäisen mukaan William olisi todella käyttänyt Annea vain salaisuuden peitteenä. Anne olisi saanut juonen selville (katolista pappia ei ollut järin helppo piiloitella maalaisympäristössä). Annen isä oli hyvin tiukka protestantti. Anne kiristi hurmaavan nuorukaisensa avioliittoon uhkaamalla paljastaa juonen sen jälkeen, kun kuuli Williamin toisesta lemmitystä - siitä kiire ja takuut. Mahdollisesti maanviljelijät olivat myös salakatolisia ja siksi joutuivat luopumaan suurista summista rahaa mieluumin kuin päästään.

Toinen vaihtoehto olisi vielä häijympi. Ehkä Anne tiesi alusta asti, että William oli salaisilla asioilla. Hän oli iskenyt silmänsä nuorukaiseen ja paljasti tälle tietävänsä, millä asioilla tämä liikkui - ehkä Anne jopa auttoi Williamia, Hathawayn maalaistalossa oli hyviä piilopaikkoja. Hintana oli avioliitto. Williamn hoiti hommansa (monessakin mielessä), aikoi jättää Annen, kun Debdale oli häipynyt muualle, mutta huomasi ketunrautojen pitävän lujemmin kuin nuori mies kuvitteli. Siitä kiire, avioliitto ja myöhempi hylkäys.

Greenblatt arvelee Williamin lähteneen Lontooseen näyttelijän epävarmaan ammattiin myös katolisuuden vuoksi. Paikkakunnan tärkeä henkilö oli sir Thomas Lucy, kiihkeä katolisten metsästäjä. Myöhemmin sepitettiin typerä tarina, jonka mukaan Shakespeare olisi jäänyt kiinni salametsästyksestä sir Thomasin peurapuistossa ja joutunut pakenemaan. Greenblattin mukaan kyse olisi voinut olla vakavammasta asiasta - saaliina eivät olleet peurat, vaan katoliset. Sir Thomasilla ei ollut peurapuistoa. Mitenkähän pitkälle Anne olisi ollut valmis menemään pitääkseen harhailevan aviomiehensä kurissa? Lipsahtiko kieli? Tässäkö vaiheessa vasta Williamissa heräsi kauna vaimoa kohtaan, joka myöhemmin purkautui näytelmien säkeissä ja testamentissa:

Ei tähän liiton taimeen taivas vihmo
Siunaavaa kastettaan, vaan kylmä viha,
Kina ja karsas ylenkatse kylvää
Aviovuoteeseenne inhaa ruhkaa,
Ett' iljettää se teitä kumpaakin.

Hathawayn mökkinä tunnetun Annen kotitalon puutarhaa

John Shakespeare

TENUNENÄ-
SHAKESPEARE

William Shakespeare -keskustelun sivussa on käyty keskustelua hänen isästään. John Shakespeare oli maanviljelijän poika, joka nousi tasaisesti maailmassa, nai aatelissukuun kuuluvan naisen (vaikka Mary Arden itse oli pikemminkin maanviljelijän tytär, hän oli Englannin huomattavimpiin kuuuvan Ardenien suvun jäsen) ja anoi omaa vaakunaa päästäkseen vähitellen aatelissäätyyn.

Mary Ardenin kotitalo

He saivat kahdeksan lasta ja John Shakespeare sai vaikutusvaltaisia virkoja Stratfordissa. Siten tapahtui jotakin; hän menetti virkansa, joutui velkoihin, panttasi ja myi suurimman osan omaisuudestaan, ja hänen poikansa lähti kotoa liittyäkseen näyttelijöihin, jotka siihen aikaan olivat melkoisen paheksuttua joukkoa.

Mitä tapahtui?

Kysymys ei ole aivan merkityksetön. Kokonainen koulukunta kiistelee siitä, kirjoittiko William todella ne näytelmät, ja heidän lyöntiaseenaan on muun muassa väite, että mies, jota sakotettiin tunkiosta kaupungin kadulla, ei voinut olla maailman huomattavimman runoilijan isä. Vaikka ei tarvitsisi mennä näin kauas, kysymys on silti kiinnostava. Esimerkiksi se vaakunajuttu.

Shakespearen vaakunan luonnos - tunnuslause tarkoittaa "Ei ilman oikeutta"

Shakespearen aikaan vaakunat olivat vakava juttu. Raha ei riittänyt sellaisen hankkimisen, täytyi osoittaa suvun arvo menneisyydessä, erityiset palvelukset kruunulle ja maalle. Kun Johnin elämä meni alamäkeen, vaakuna unohdettiin. William kaivoi jutun uudelleen esiin mahtinsa päivinä ja sai vaakunan hyväksytyksi, mutta hänelle leukailtiin siitä - eräässä ajan näytelmässä (kilpailijan kirjoittamassa) vaakunasta tehtiin suorastaan härskiä pilaa. (Näytelmässä esiiintyy moukka, jonka vaakunan tunnuslause on "Ei ilman sinappia".) Voisi ajatella, että William anoi sitä tehdäkseen isälleen kunniaa, mutta toisaalta vaakunan kuva on kynä - sopivampi Williamille kuin hansikkaantekijä Johnille.

Varhaisissa Williamin elämäkerroissa kotiväki jätetään helpotuksesta huokaisten, kun tarina siirtyy Lontooseen. Myöhemmin asiaa on pohdittu vakavammin. Kun John Shakespearelle kuuluvaa taloa korjattiin, löydettiin huolellisesti piiloiettuna katosta katolinen tunnustuskirja. Sellaisen omistaminen vei kuningatar Elisabethin aikana mestauslavalle. Ardenit olivat katolisia. Olivatko Williamin vahemmat (ja myös hän itse) salakatolisia? John Shakespearen tiedetään saaneen toistuvasti raskaat sakot, koska hän ei käynyt kirkossa. Veikö katolisuus hänet taloudelliseen tuhoon?

Toisen teorian mukaan hän kävi kauppaa villalla ilman kiltalupaa ja häntä sakotettiin siitäkin. Menivätkö liikeasiat pieleen, kun hän menetti villakaupan? Tämän version mukaan John ei käynyt kirkossa, koska hän pelkäsi törmäävänsä velkojiinsa.

Viimeisimmässä suomennetussa Shakespeare-elämäkerrassa, Stephen Greenblattin kirjassa "Shakespeare", esitetään syyksi, että John ratkesi ryyppäämään. Kun Shakespeare-anekdootteja alettiin kerätä hänen kuolemansa jälkeen, joku muisti hänen isänsä "iloposkisena vanhuksena". Voisimme kuvitella jonkinlaista Coca-Cola-joulupukkia hansikkaantekijän liikkeen tiskin takana ylpeilemässä pojastaan. Tarinalle antaa pontta tieto, että Johnilla oli vuosia kunniatehtävä valvoa kaupungissa valmistetun oluen laatua. Maistuivatko näytteet liian hyvin? Williamin näytelmissä on useita kuvauksia juopoista, yleensä iloisista, riettaista, mutta ei kunnioitetuista - ritari Falstaff on kuuluisa esimerkki. Nuori kuningas Henrik torjuu Falstaffin lopulta unohtumattoman julmin sanoin - Falstaff höperehtii ilosta, kun hänen entinen kumppaninsa prinssi on nyt kuningas: "Kultapojuni!" Mutta prinssi kääntyy hänestä pois: "En tunne sua, vanhus. Luojaas käänny."

Jos kuvaus sivuaa Williamin ja Johnin välejä, se on äärettömän julma. Jos katolilaisuus-juttu on totta, kehoitus Luojan puoleen kääntymiseen on julmaa sekin. John joutui virkansa puolesta - silloin, kun hänellä vielä kaupungin virka oli - valvomaan kirkon katolisten tunnusten repimistä ja vieläpä maksamaan ne - kuoriaitaukset, pyhäinkuvat, alttarit. Miten hän voisi kääntyä Luojansa puoleen, jos hän on tuhonnut Herran huoneen? Vähempikin saisi uskovaisen miehen ryyppäämään.

Olipa John tenunenä tai ei, hänestä pidettiin. Hänen paikkansa kaupunginjohdossa pidettiin hänelle avoinna vuosien ajan, ja iloposkinen vanhus hyöri myymälässään samaan aikaan, kun hänen poikansa seurusteli aatelisten kanssa ja esiintyi kuningattarelle. Johnilla oli ilonaan vaimonsa Mary ja miniänsä Anne sekä lapsenlapset. Ja toivottavasti oluttuoppi, katsoipa hän sen pohjaan liian syvään tai ei.

William Shakespearen syntymätalo

Somalian merirosvot

FAINAN KAAPPAUS

Parhaillaan Puntinmaan rannikolla käydään odotussotaa. Puntinmaa on irtautunut osa sisällissotaa käyvästä Somalaiasta, ja Eylin pienestä satamakaupungista on tullut merirosvojen linnake tämän vuoden aikana. Merirosvoilla on emäalus jossakin merellä, ja sieltä rosvot iskevät pienillä, nopeilla veneillä rahtilaivojen ja huvilaivojen kimppuun.

Merirosvoja merellä


Merian vilkasliikenteisillä väylillä on kautta aikojen ollut merirosvoja. Missä vain hallitusvalta horjuu, sinne rosvot ilmaantuvat.

Aikoinaan Välimeri oli rosvojen aluetta. Malakan niemimaa ja Filippiinien vedet ovat rosvojen vallassa. Useat rahtialukset kulkevat nykyään hyvin vähillä miehistöillä; ainoa ase laivalla saattaa olla kapteenin pistooli (joka on perinnease). Niinpä sota-alusten antama suojelu on elintärkeää.

Eylin satamassa oletetaan tälläkin hetkellä olevan ainakin tusina kaapattua alusta. Nyt rosvot saivat päävoiton. Ukrainalainen Faina kuljettaa rahtinaan 33 venäläistä T-72 -tankkia ja lisäksi kranaatinheittimiä ja runsaasti ammuksia. Fainan miehistönä on 17 ukrainalaista, kolme venäläistä ja yksi latvialainen mies.

Fainaa piirittää parhaillaan kolme sota-alusta, joista yksi on amerikkalainen ja kaksi muuta EU-maista (veikkaisin, että ainakin toinen on ranskalainen; ranskalainen sota-alus on toiminut ahkerasti Somalian rannikon tuntumassa ja muun muassa vapauttanut ranskalaisen huvijahdin). Venäläiset ovat ilmoittaneet myös lähettävänsä alueelle sota-aluksen, mutta kyseinen alus on tulossa Itämereltä, joten saattaa kestää hetken perillepääsyyn.

Merellä tilanne on kiihkeä, mutta vaikuttaa siltä, että maalla poliittinen kiista on vähintään yhtä kiihkeä. Merirosvoilla ei ole käyttöä tankeille, vaikkakin kranaatinheittimet ja muu ovat hetkessä mustilla markkinoilla. Joku on tilannut tankit. Kuka? Ja mihin käyttöön? Tilanne on herkullinen.

Varhaisin tiedotus väitti, että tankit olivat menossa Sudanin hallitukselle (Itar-Tassin ensimmäinen uutinen, joka sittemmin on poistettu). T-72 on vanhentunut venäläinen malli, joista mm. Suomi on täyttä päätä luopumassa. Kalashnikoveilla aseistettuja joukkoja ja teknikaleja vastaan niillä varmasti on käyttöä. Kun jutusta tuli isompi uutinen, kaikki osapuolet ovat ilmoittaneet, että tankit ovat menossa Keniaan aivan laillisen kaupan yhteydessä.

Kenia on valittanut, että Somalian tämän hetken toinen osapuoli, islamistit, pitää joukkojaan Kenian rajalla ja pakolaisia on runsaasti Kenian puolella rajaa. Sudan ei vielä ole poissa laskuista sekään - Kenialla on yhteinen raja, ja Sudanin hallituksen kanssa tehty kauppa on aivan mahdollinen. Etelä-Sudanissa tehtiin hiljattain rauha kapinallisten kanssa, mutta Sudanin hallitus ei tiettävästi ole ollenkaan onnellinen siitä. Somaliassa taas on 50 etiopialaista tankkia, ja Eritrea aseistaa islamisteja - Etiopia ja Eritrea sotivat kaiken aikaa keskenään.

Juttua hämmentää entisestään se, että merirosvojen edustaja on ilmoittanut vaatineensa lunnaita Kenian hallitukselta, mutta Kenia kiistää. Ukraina valittaa merimiestensä kohtaloa, mutta kiistää tietävänsä mitään aluksen lastista. Niin että minne nämä tankit lopulta ilmaantuvat - Etiopiaan, Eritreaan, Sudaniin, Keniaan vai Somaliaan? Vaiko sittenkin meren pohjaan? Lähipäivät näyttävät.

T-72 Parolan panssarimuseossa

Paul Theroux

SUURI MATKAKIRJAILIJA (ja häijy)

Paul Theroux on mies, joka ei ole säästänyt itseään (eikä ketään muutakaan). En ole koskaan onnistunut pitämään hänen romaaneistaan, mutta hänen matkakirjansa ovat suurta luettavaa.


Epäilen väliin, onko hän todella käynyt ne omituiset keskustelut ja tavannut ne omituiset ihmiset, joista hän kirjoittaa. Hän on ylimielinen paskiainen (tämä ei ole vain minun mielipiteeni - nickrk tuntuu olevan samaa meiltä). Miehen täytyy olla masokisti tehdäkseen niin monta matkaa niin vaivalloisesti kuin mahdollista. Hän on ekshibitionisti, joka kertoo itsestään kaikki ne asiat, joita tervepäinen ihminen ei paljastaisi muille (pelkonsa siitä, että luomi paljastuu syöväksi, kuvaukset huijauksista eri puolilla maailmaa, joita on kohdistettu amerikkalaiseen yksinäiseen matkailijaan, ja sen, miten hän suuteli Siperian radalla astianpesuvedeltä haisevaa tiskaajaa).

Olen eri mieltä monista paikoista, joissa olen sattunut itse käymään - mutta minä en olekaan amerikkalainen yksin matkustava mies. Toisaalta Therouxilla on erinomainen silmä yksityiskohtiin eikä hän häpeä käyttää koristeellista kieltä maisemista tai paljastaa ihailuaan tavatessaan vanhoja, suuria kirjailijoita - eikä omaa naurettavuuden tunnettaan hakeutuessaan näiden juttusille.

Hänen kirjansa ovat melkoinen arkisto viime vuosikymmenien historiasta. Amerikkalaisten lähdön aikainen Vietnam, Bosnian sodan ajan Kroatia ja kapitalismiin kääntyvä Kiina tulevat esiin terävinä tuokiokuvina.

Yksinäisen miehen tunnot tulevat parhaiten esiin kirjassa "Tyynenmeren onnelliset saaret", jossa hän valtaa ympäri Tyyntä merta, odottaa lääkäriltään tietoa mmahdollisesta syövästä ja koettaa toipua avioerosta. Hänen 25 vuotta kestänty avioliittonsa oli juuri purkautunut. Täytyy sanoa, että oli varmaan rankkaa olla naimisissa miehen kanssa, joka joko kuljeskeli pitkin maailmaa tai sulkeutui huoneesensa kirjoittamaan, mutta sääli silti miestä, joka menetti tukikohtansa. Minua ilahdutti löytää tieto, että Theroux meni kaksi vuotta myöhemmin uusiin naimisiin (kirjassa Herkuleen pylväät hän vaihteeksi soittelee kaukopuheluita uudelle vaimolleen).

Suomennokset loppuivat ennen kirjaa Dark Star Safari, jossa hän matkustaa Afrikan halki ja haukkuu avustustoiminnan.

However, in 2002, on publication of his Africa travelogue Dark Star Safari, reviewer John Ryle of the London Guardian contradicted Theroux's views on international aid, accusing him of ignorance. "I'm not an aid worker, but I was working in Kenya myself at about the time Theroux passed through ... It's not that Theroux is wrong to criticise the empire of aid. In some ways the situation is even worse than he says ... The problem is that Theroux knows next to nothing about it. Aid is a failure, he says, because 'the only people dishing up the food and doling out the money are foreigners. No Africans are involved'. But the majority of employees of international aid agencies in Africa, at almost all levels, are Africans. In some African countries it is international aid agencies that provide the most consistent source of employment ... The problem is not, as Theroux says, that Africans are not involved; it is, if anything, the opposite. How come he didn't notice this? Because, despite his hissy fits about white people in white cars who won't give him lifts, he never actually visits an aid project or the office of an aid organisation."

Olen juuri löytänyt tiedon, jonka mukaan Theroux on kulkenut uudelleen vanhoja jälkiään Suuren junakirjan ajoilta - sen haluaisin lukea. Kirja on julkaistu tänä vuonna ja sen nimi on Ghost Train To The Eastern Star.

Valitettavasti myös sairauden uhka uusiutui, tällä kertaa kaihin muodossa. Tuntojaan Theroux paljastaa romaanissa Blinding Light. Olisi todella ollut traagista, jos niin terävästi tarkkaileva mies olisi menettänyt näkönsä.

Kirjoitin muuten alussa, että Theroux on ylimielinen paskiainen. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa - hän vain vaikuttaa siltä. Kuten hän itse sanoo:

For example, I have a reputation for being sarcastic. Well, I don't think I am. I think 'ironic' would be a better word. Ironic is a veiled kind of sarcasm, and it has a lot of humor in it. But we, as an American nation, aren't known for our irony. It looks cruder than it is, and it's a problem for some people.

Kauhajoen tapaus

HAASKALLA

Tapaus on ohi, nyt ovat alkaneet jälkiselvittelyt. Ja päiden vaatiminen vadille.

Alkajaisiksi kummastelen niitä, jotka vaativat pääministerin, sisäminiserin tai poliisien eroa. Kaikki nämä tahot tiesivät tapauksesta vasta, kun me muutkin kuolevaiset. Nuoret epäilemättä ovat heitteillä, sen luemme lehdistä päivittäin (16-vuotias puukotti kahta ohikulkijaa Hyvinkäällä yms.) Tällainen suuren luokan tapaus saa julkisuutta enemmän, mutta kun lasketaan väkivaltaisesti kuolleet joka viikko, saadan kylmäävä pino ruumiita (ei sanaleikki).

Itseään syyttelee tällä hetkellä huomattavan moni ihminen, jotka tuskin toipuvat tästä koskaan. Heihin voidaan ilmeisesti lukea Matti Saaren opettajat, ampuma-aseluvan ensin antanut poliisi ja maanantaina Saaren kanssa puhunut poliisi. Mahdollisesti Matti Saaren vanhemmat (jos he ovat elossa - heistä ei ole mitään tietoa julkisuudessa, eikä tietysti tarvitsekaan). Näistä mielipiteeni on, että 22-vuotias mies ei enää ole opettajien muovattavissa. Poliisilla oli vain ampumaradalla tehdyt videot, joiden perusteella toimia, ja siihen nähden he ottivat yllättävän voimakkaasti kantaa - useat ampumaharrastajat videoivat toimintansa. Lehtien mukaan pahimmat videot oli pantu nettiin vasta poliisin haastattelun jälkeen.

Mikäli tiedot Saaren kiusaamisesta armeijassa pitävät paikkansa, ne nimettöminä pysyttelevät kiusaajat kantavat melkoista vastuun taakkaa. Kuten kiusaajat yleensä, he tuskin tajuavat vastuutaan eivätkä ryömi esiin kivien alta.

Haaskalla ovat nyt hämmästyttävän ja oksettavan useat riekkujat kuten Auvisenkin tapauksessa. Jutusta ja asianosaisista mitään tietämättä useat nimettömät krijoittajat monilla keskustelupalstoilla ryntäväät riemukkaasti herjaamaan:

Harrastukset;
-raju metalli musiikki
-seksi
-aseet
-olut
-syrjäytyminen nettiin
-viha ihmiskuntaa vastaan järjestö

Siinä tämän ateistin elottomasta materiasta syntyneen aineosat ja tie saatanan talutukseen vei järjen ja hän teki mitä sydämessä kehoitettiin tekemään.

Ero Jumalasta on ihmiskunnan suurin synti, no nyt
ovat taas kirkot täynnä eteläpohjanmaalla ja varmaan muuallakin Suomessa.

hyvä matti kun tapoit tyhmiä ihmisiä!!!
jesjesjeeeeeees!!!

> Tämähän johtuu ydinperheen hajoamisesta, tarkemmin
> siitä että äidit käyvät töissä eivätkö ole kotona
> huoltamassa lapsiaan.

Juuri näin! Tämä on suurin yksittäinen syy suomalaisten lasten ja aikuisten henkiseen pahoinvointiin! Missään muussa maailman maassa naiset ei ole niin välinpitämättömiä lastensa henkisestä hyvinvoinnista kuin suomessa.Kiitos femakoille ja feministi-"miehille".

Nämä vain näytteinä. Menen oksentamaan.

Mikä ihme ihmisiä vaivaa?

MIKSI?

Onko järki heitteillä yli Suomen?

Junia heitellään kivillä ja kasataan painavaa tavaraa kiskoille.

Kuvassa viritys vuodelta 2005 (HS)

Hissiovien lukkoja peukaloidaan ja taatusti tiedetään, mitä voi sattua.

Lapset heiluvat puukkojen kanssa.

Pidetään kulkueita, joihin kuuluu olennaisena osana poliisien heittely pulloilla - ja sitten uikutetaan, että poliisi käyttäytyy epäasiallisesti, kun ottaa kiinni.

Ja tietysti nämä ammuskelutapaukset - joihin liitty aina muita, joiden mielestä asialla vitsaileminen ei ole sairasta, vaan hauskaa.

Mikä ihmisiä vaivaa? (Tai - pyydän anteeksi - mikä nuoria miehiä vaivaa?)

Notre-Dame-du-Rugby

NOTRE-DAME-DU-RUGBY

Urheilu on tärkeä asia yli maailman, mutta harvassa taitavat olla urheilulajille pyhitetyt kappelit. Ranskassa sellainen on - ja urheilulaji on äkkiä katsoen epäranskalainen rugby.

Kaksi Notre-Dame-du-Rugbyn lasimaalausikkunaa

Rugby tuli Ranskaan englantilaisten mukana, luonnollisesti. Jostakin syystä britit mieltyviät Lounais-Ranskaan 1800-luvun alussa. Paun kaupunki englantilaistui. Siellä oli englanninkielinen lyseo, jossa moni aikakauden ranskalainenkin opiskeli. Ja Paun lyseossa luonnollisesti pelattiin rugbyä.

Peli ei ollut ranskalaisen mieleen. Siitä puuttui estetiikkaa, siinä otettiin liian läheistä fyysistä kosketusta ja se oli väkivaltainen. Katolinen kirkkokin oli sitä vastaan -he epäilivät peliä säädyttömäksi. Ranska-Saksa-sota 1870-luvulla muutti tilanteen. Ranskan häviö nolasi ranskalaiset perin pohjin. Ranskalaisten upseerien kasvatukseen liitettiin rajumpia pelejä, muun muassa rugby. Ranskalainen kirjailija Henri Alain-Fournier (ainoa kirja, "Ensirakkaus", ei juuri tuo mieleen vantteria, kuraisia pelaajia äheltämässä kentällä) oli Ranskan parhaita rugbyn pelaajia ensimmäiseen maailmansotaan asti - siellähän kirjailija katosi taistelukentälle.

Ranskalaisesta rugbystä tuli elegantti peli - paitsi Lounais-Ranskan maaseudulla. Sielä vantterat kyläläiset iskivät peliin intohimolla. He nauttivat saadessaan kirjaimellisesti hieroa naapurikylän pelaajien nenää kuraan. Pelissä saatiin vakavia vammoja ja jopa kuoltiin. Kaksi ranskalaisen rugbyn haaraa - elegantti upseeripeli ja raivokas maalainen - yhdistyivät saksalaismiehityksen aikaan, jolloin Vichyn Ranskassa marsalkka Pétain yhdisti kaksi liigaa yhdeksi rugby-liitoksi, joka viime syksynä viimeksi järjesti maailmancupin.

Kappeli tosin tuli kuvioihin mukaan vasta 1960-luvulla. Apotti Michel Devert järjesti keräyksen, kun kolme nuorta rugbyn pelaajaa kuoli auto-onnettomuudessa. Vuonna 1967 kappeli lopulta pyhitettiin käyttöön. Kappelissa on neljä lasimaalausta, joissa Neitsyt Maria pitelee poikansa lisäksi rugbypalloa, alttarin takana on syvennys, josa on kaikkien pelissä kuolleiden kuvat, ja kerran vuodessa kappelissa pidetään messu vanhoille rugbyn pelaajille.

Challenger ja Haeckel

HAECKEL JA RADIOLARIAT

Ernst Haeckel on joidenkin uskonnollisten lahkojen hampaissa, koska hänen väitetään väärentäneen joitakin sikiöpiirroksia. Siitä ehkä myöhemmin. Mietin, ovatko ihmiset näinä valokuvauksen aikoina luonnostaan epäluuloisia piirrosten suhteen? Heidän kannattaisi muistaa, että vieläkin useat tiedemiehet piirtävät kohteensa, koska valokvua ei käytettävissä olevissa oloissa anna riittävää täsmällisyyttä. Ennen kameroiden aikaa piirros oli luonnollisesti ainoa keino kuvata löydökset, ja jokaisen tutkimusmatkan tärkeä jäsen oli huolellinen taiteilija. Monet luonnontieteelliset työt ovat nykyään taideteoksia ja niitä myydään kovalla hinnalla.

HMS Challenger

HMS Challenger teki vuosien 1872-1876 aikana matkan, joka ulottui jokaiselle merelle mukaan lukien Eteläinen Jäämeri. C.Wyville Thomson oli retken johtaja, joka kuoli retken aikana uupumukseen. Pohjaäytteitä kerättiin muun muassa haaveilla - pohjahaavin kuva on alla.

Challengerin matkalla kohdattiin muun muassa maailman merkillisiä ihmisiä ja laivan löydöistä tehtiin 50-osainen tutkimusselostus. Retkeläiset olivat kiinnostuneet muun muassa Fidzi-saarten kuninkaasta Thackerystä (nimen kirjoitusasu taitaa olla brittiläistä keksintöä), jonka väitettiin leikanneen vihollisiltaan kielen, syöneen sen kielen omistajan läsnäollessa, ja sitten antaneen pistää vartaaseen ja syöneen loput kielen omistajasta. Tämä kaikki luonnollisesti ennenkuin kuningas kääntyi kristinuskoon.

Preparoituja näytteitä (pikemminkin luonnontieteellisiä kuin Fidzi-saarelaisia) tutki usea eurooppalainen tiedemies. Ernst Haeckel oli jo kiinnostunut radiolariasta, säde-eläimistä, joista hän oli julkaissut tutkielman vuonna 1862. Hän teki itsekin matkan Kanarian saarille (ei 1800-luvulla mikään lomakohde!) ja tutustui Charles Darwiniin, Thomas Huxleyyn ja Charles Lyelliin. Se oli kiihdyttävää aikaa luonnontieteiden historiassa.

Haeckelin Radiolariat kuuluvat lapsuuteeni. Hänen huolelliset piirroksensa kuvittivat osaltaan kirjaa "Maapallon eläinkuvasto", jota tutkin hartaudella ennen kuin jaksoin itse nostaa kirjan syliini ja sylistäni pois. Niinpä säde-eläimet ja muut valtamerien ihmeet olivat minulla keijujen ja menninkäisten tilalla (haltiat tulivat paljon myöhemmin Tolkienin mukana).

Phaeodaria

Lisää Phaeodarioita


Cyctoidea

Acanthometra

Minusta on vieläkin uskomatonta ajatella, että nämä mikroskooppisen pienet, lumoavat pitsityöt leijuvat maailman merissä ja verhoavat piistä muodostuneilla rangoillaan merien pohjia.

Fashoda

FASHODAN TAPAUS

Vuonna 1898 suhteellisen pieni, jopa tragikoominen selkkaus oli vähällä lähettää Ranskan ja Englannin sotaan, joka hyvin olisi voinut laajentua maailmansodaksi, kuten toinen pieni tapaus vuonna 1914 - arkkiherttuan murha - teki. Fashoda oli vähäinen kylä Sudanissa. Se sattui olemaan niin sanoakseni tienristeyksessä, kun britit laajensivat siirtomaavaltaansa Afrikassa pohjois-etelä-suunnassa ja ranskalaiset lännestä itään.



Majuri, myöhemmin kenraali Jean-Babtiste Marchand, seitsemän muuta ranskalaista upseeria ja 150 senegalilaissotilasta lähti Brazzavillestä ranskalaisesta Kongosta 14 kuukauden matkalle kartoittamatonta taivalta itään. Heidän tarkoituksensa oli kohdata toinen retkikunta, joka oli lähtenyt Djiboutista, Punaisen meren rannalta. Jälkimmäinen retkikunta ei päässyt pitkällekään; etiopialaiset pysäyttivät sen ja lähettivät takaisin (Etiopia oli vastikään yhdistynyt keisari Menelikin hallinnossa). Marchandin retkikunta päätyi Fashodaan Niilin rannalle, nosti Ranskan lipun ja taisteli sudanilaisten kanssa (britit olivat samaan aikaan lyömässä Mahdin armeijaa kenraali Kitchenerin johdolla - Mahdi oli koonnut suuren armeijan ja oli vastikään piirittänyt kenraali Gordonin Kahrtoumissa ja lopulta valloittanut Khartoumin ja surmannut Gordonin).

Marchand ja hänen senegelilaisensa (ja ranskalaiset upseerinsa), joiden määrä supistui 14 kuukauden aikana 120 mieheen, eivät olleet yksin liikkeellä. Retkikunta tarvitsi tuhansia kantajia ja melojia, "kaikki miehet ja naiset, jotka pystyimme löytämään", kuten Marchand myöhemmin kertoi. Värväysmenetelmät eivät olleet järin ystävällisisä: "joskus koko väestö pakeni viidakkoon, jolloin sytytimme kylän tuleen hökkeli hökkeliltä, kunnes he palasivat".

Kantajia tarvittiin tuhansia, koska retkikunta kuljetti mukanaan muun muassa 100 000 ammuslipasta - jotka kuluivat suureksi osaksi matkalla - , 16 tonnia lasihelmiä, 70 000 metriä värillistä kangasta, 10 tonnia riisiä, 5 tonnia suolalihaa,, tonnin kahvia ja 50 kiloa teetä; ilmeisesti upseerit eivät välittäneet teestä. Lisäksi heillä oli mekaaninen piano, 1300 litraa punaviiniä, 50 pulloa absinttia, brandyä,shamppanjaa ja pieni höyrylaiva, josta oli pääasiassa paljon vaivaa - se piti usein purkaa osiin ja raahata pensaikon ja metsän halki. Vastassaan heillä oli maaston ja ilmaston lisäksi moskiittoja, krokotiilejä ja kiukkuisia virtahepoja.

On vaikea kuvitella,mitä tämän joukon oli tarkoitus tehdä, vaikka jotkut ranskalaiset ehdottivat suurisuuntaisia tekoja, kuten Niilin patoaminen. Joka tapauksessa matkaa juhlittiin Ranskassa sivilisaation voittona villistä maanosasta.

Pariisissa julkaistu kirja matkasta

Seuraavaksi Fashodaan saapui Kitchener viidellä tykkiveneellä mukanaan komppania Cameronin Ylämaalaisia ja kaksi pataljoonaa sudanilaisia joukkoja. Seurasivat neuvottelut, joiden aikana kumpikaan osapuoli ei suoranaisesti mieltynyt toiseen. Tykkiveneestä kiikarilla katsellut lehtimies kuvaili, miten Marchand elehti ja Kitchener näytti flegmaattiselta. Marchand viereili Kitchenerin leirissä, missä hänelle tarjottiin viskiä ja soodaa. "Yksi hirvittävimmistä uhrauksista elämässäni oli saada kurkustani alas tuo hirvittävä juoma." Sitten Kitchener viereili Marchandin leirissä ja sai lämmintä shamppanjaa. Hän huomioi, että ranskalaiset olivat ehtineet istuttaa majapaikkaansa puutarhan: "Kukkia Afrikassa! Voi noita ranskalaisia!"

Ajan pilapiirroksessa Ranska istuu Marokon ja Englanti Egyptin päällä - taka-alalla Marchand liehuttaa urheasti trikoloria Fashodan palmussa

Euroopassa hallitukset päättivät jättää sodan sittenkin väliin. Marchand kieltäytyi tarjouksesta purjehtia mukavasti kotiin Kitchenerin höyrylaivoilla ja marssi sen sijaan Etiopian halki Djiboutiin. Ero Fashodassa oli sydämellinen; Kitchenerin sotilassoittokunta soitti Marseljeesin.

Vaikea sanoa, mitä jutulla saavutettiin, paitsi että kansainvälinen jännitys lisääntyi. Marchand palasi kotiin sankarina ja molemmat kenraalit jatkoivat uraansa ensimmäisessä maailmansodassa

Marchand vasemmalla, Kitchener oikealla

Poliittiset hampaat

HAMPAAT POLITIIKASSA

Ranskalaiset ovat aina pilkanneet englantilaisia suurista hampaista. Brittien hampaat eivät ole sen suurempia kuin muidenkaan; herää epäilys, että isot hampaat ovat jokin alitajuinen pelkojuttu (kun britit pilkkasivat de Gaullea, he piirsivät hänelle ison nenän sitä tyyppiä, jota antisemiitit ovat tavanneet käyttää juutalaisia kuvatessaan, erityisesti Ranskassa. On mahtanut riepoa ranskalaisia).

Luonnollisesti on helpompaa kuvata isohampaisina henkilöitä, joilla todella on kunnollinen hammasrivi, kuten Tony Blairia.



Vastaavaisten hampaiden kanssa on kuitenkin kuvattu myös Margaret Thatcheria, joka oikeastaan oli varsinainen suppusuu:




Kertooko jotakin George W. Bushista, että pilapiirtäjillä on vaikeuksia esittää häntä hampaakkaana uroksena. Ase voi olla eisllä tai lippu, mutta ei hampaita.


Sen sijaan Kennedyllä oli hampaat.



Ennustaakohan Suomen tulevaisuutta, että vaikka Alexander Stubbilla kiistämättä on hampaat, hän esiintyy usein näyttämättä niitä. Silti hänet muistetaan miehenä, jolla on suussaan pianonkoskettimet.

Taikauskon evoluutio

TAIKAUSKO ja EVOLUUTIO

NewScientist-lehti on julkaissut pohdintoja taikauskon vaikutuksesta ihmisen evoluutioon. Uutinen perustuu Harvardin Yliopiston Kevin Fosterin ja Helsingin Yliopiston Hanna Kokon evoluutiobiologisiin tutkimuksiin. (Älkää muuten antako Hanna Kokon söpön ulkonäön johtaa harhaan - hän on kansainvälisesti tunnettu professori.) Heidän perustelunsa on:

As long as the cost of believing a superstition is less than the cost of missing a real association, superstitious beliefs will be favoured.

Michael Schermer Skeptic Magazine -lehdestä sanoo saman toisin:

"Our brains are pattern-recognition machines, connecting the dots and creating meaning out of the patterns that we think we see in nature. Sometimes A really is connected to B, and sometimes it is not," he says. "When it isn't, we err in thinking that it is, but for the most part this process isn't likely to remove us from the gene pool, and thus magical thinking will always be a part of the human condition."

Älkää silti ruvetko etsimään nelilehtisiä apiloita vilkkaissa risteyksissä, väistämään tikkaita tai mustia kissoja ajoradalle tai tekemään muuta äkillistä: taikausko voi myös tappaa. Etelä-Afrikassa asiaa on tutkittu, ja taikauskoiset ajajat joutuvat kolareihin kymmenen kertaa useammin kuin vähemmän uskovaiset.

Jos silti olette kiinnostuneita perehtymään taikauskon kiehtovaan maailmaan, Internetistä on apua.

Chevalier d'Eon

TRANSVESTIITTIEN OMA SUOJELUSPYHIMYS

Transvestiitit eivät ole nykyajan keksintö. Tavallisin muoto historian mittaan ovat naiset, jotka pukeutuivat miehiksi (ymmärrettävistä yhteiskunnallisista syistä), mutta yksi tapaus on miehestä(?), joka pukeutui naiseksi.


Chevalier d'Eon de Beaumont kahdessa hahmossaan

D'Eon syntyi Tonnerressa, Ranskassa, vuonna 1728. Hän väitti myöhempinä vuosiaan, että hän oli syntynyt tyttönä, mutta että hänet puettiin pojaksi jonkin perintöriidan vuoksi. Historioitsijat väittävät, että hän oli poika, mutta pieni ja siro, ja että hänen äitinsä puki hänet usein tytöksi huvittaakseen itseään ja seurapiiriään. Joka tapauksessa tämän nuoren henkilön seksuaalinen identiteetti häiriintyi vakavasti. Hän menestyi hyvin koulussa ja liittyi rakuunoihin (nuorena miehenä).

Ludwig XV värväsi hänet vakoojaksi. Muistutan, että tehtävä oli 1700-luvulla ehdottoman kunniallinen, mutta äärettömän vaarallinen. D'Eon lähetettiin Venäjälle, jossa siihen aikaan hallitsi keisarinna Elisabeth II. D'Eonin kerortaan Venäjällä pukeutuneen aiseksi ja esiintyneen nimellä Lia de Beaumont - ja että hän pääsi keisarinnan hovineidoksi ja sukupuolensa paljastuttua tämän vuoteeseenkin. Tämä on yksi niistä huhuista, joita d'Eonin ympärillä kiersi ja joita hänen omaelämäkerrassaankin kerrottiin - uskottavia tai ei. Venäläinen kirjailija Valentin Pikul on kirjoittanut aiheesta romaanin - en tiedä, onko kyseessä se, jonka muista hämärästi lukeneeni nuorena joltakin ullakolta - nimi saattoi olla "Naisena kuninkaan käskystä" ja se oli melkoinen sekoitus seikkailua ja pehmopornoa.

Tekipä d'Eon Venäjällä mitä tahansa, hän joka tapauksessa palasi Ranskaan, vaati saada pukeutua uudelleen rakuunan univormuun, osallistui Seitsenvuotisen sodan taisteluihin ja haavoittui.

Vuonna 1763 d'Eon lähetettiin Englantiin. Hän palveli jonkin aikaa Ranskan kuningasta vakoilijana. Siten hän sai epäluulon kohtauksen, väitti Ranskan suurlähettilään yrittäneen surmata tai huumata hänet ja erosi. Englannissa alettiin lyödä vetoja hänen sukupuolestaan. Tällä välin Ranskassa oli vaihtunut kuningas. Ludwig XVI salli d'Eonin palata Ranskaan ja antoi hänelle eläkkeen edellyttäen, että hän - kuten hän vaati - pukeutuisi vastaisuduessa naiseksi. Hänelle sallittiin erityinen rahasto naisten vaatteita varten.

Amerikan vapaussodan aikana d'Eon halusi taas ruveta rakuunaksi ja mennä taistelemaan Amerikkaan. Sen sijaan hänet heitettiin vähäksi aikaa vankilaan. Täsä vaiheessa hän palasi muutamaksi vuodeksi äitinsä luo Tonnerreen ja kirjoitti värikkäät muistelmat. Ennen Ranskan vallankumousta hän palasi Englantiin ja eli siellä kuolemaansa asti vuonna 1810.


Vallankumouksen aikana d'Eonin eläke luonnollisesti loppui. Hän ansaitsi elantonsa muun muassa miekkailemalla julkisissa näytöksissä, kunnes haavoittui vakavasti. Loppuelämänsä hän eli köyhyydessä ja naisena, mydyen kirjastoaan ja asuen yhdessä lesken, Mrs. Colen, kanssa. Kuoleman jälkeen hänelle tehtiin ruumiinavaus ja todettiin, että hän oli mies.

D'Eon rinnassaan Pyhän Ludwigin risti, jonka hän ansaitsi Seitsenvuotisessa sodassa urheudesta

D'Eon on kiinnittänyt kirjailijoiden ja muiden tarinankertojien huomiota. Jotkut tarinat ovat melko mielikuvituksellisia heittäen hänet sänkyyn milloin minkin kuuluisuuden kanssa. Japanissa hänestä jostakin syystä pidetään erityisesti - hänestä on tehty sekä anime että TV-sarja.

Mustan aukon keksijä

JOHN WHEELER

Mustat aukot ovat juuri olleet otsikoissa - hiukkaskiihdytin käynnistettiin ja herätti kiihtymystä ja pelkoja siitä, että se loisi mustia aukkoja. Aiheetta muuten. Sen jälkeen, kun tämä mystinen nimitys on tullut esiin, sen ympärille on kerääntynyt epämääräistä huolestumista, pääasiassa siksi, että se kiihdyttää mielikuvitusta, mutta tiedot puuttuvat.


John Wheeler (1911-2008) tuskin tarkoitti säikytellä kadun miehiä ja naisia. Hän oli fysiikan johtava heeros koko toimintansa ajan ja loi useita muitakin kiehtovia termejä - informaatiofysiikka, madonreikä, kvanttivaahto. Pitkän uransa aikana Wheeler ei ainoastaan pannut fysiikkaa uusiksi. Hän työskenteli Nils Bohrin kanssa, väitteli Einsteinin kanssa, auttoi Manhattan-projetissa luomaan atomipommia (ja myöhemmin vetypommia) ja opetti suuren määrän uuden polven fyysikoita Princetonissa - Nobel-palkittu Richard Feynman ja multiuniversumiajatusta kehittänyt Hugh Everett muiden joukossa.

Kiinnostavaa ajatella, että mies, joka sai Einsteinin tuskastumaan ajatuksellaan kvanttifysiikan epävarmuusperiaatteesta - Einstein kysyi häneltä kerran, onko Kuu siellä silloin, kun kukaan ei katso sitä - on niin täysin tuntematon ihmisille tieteen kovan ytimen ulkopuolella. Luultavasti hän ei tehnyt mitään sanomalehtiin kelpaavaa, kuten Einstein pistäessään kielensä ulos valokuvauksen aikana. Tai sitten Wheelerin ajatukset olivat niin utopistisia, matemaattisesti vaikeita tai tieteellisiä, että niistä ei saanut otetta ennen kuin muut omaksuivat termit ja kirjoittivat niistä ymmärrettävämpiä (Stephen Hawking esimerkiksi). Tosin sanapari "musta aukko" ei ole Wheelerin itsensä - eräässä seminaarissa joku kuulija heitti sanaparin ilmaan ja Wheeler sieppasi sen sieltä.

Wheeler itse kuvasi osuuttaan uuden fysiikan kehittämisessä 25 vuotta sitten antamassaan haastattelussa näin:

“If there’s one thing in physics I feel more responsible for than any other, it’s this perception of how everything fits together,” he said. “I like to think of myself as having a sense of judgment. I’m willing to go anywhere, talk to anybody, ask any question that will make headway.

“I confess to being an optimist about things, especially about someday being able to understand how things are put together. So many young people are forced to specialize in one line or another that a young person can’t afford to try and cover this waterfront — only an old fogy who can afford to make a fool of himself.

“If I don’t, who will?”

Kuvassa galaksi Centaurus A, jonka ytimessä saattaa olla supermassiivinen musta aukko

Sota Jenkinsin korvasta

MITÄ OUDOIN NIMI SODALLE

1700-luvulla käytiin molemmin puolin Atlantia kolme vuotta sotaa korvan vuoksi, upotettiin laivoja ja vallattiin kaupunkeja. Korvan omistaja oli Robert Jenkins, joka komensi prikiä nimeltä Rebecca. Korva ja mies irtautuivat toisistaan vuonna 1731, ja omistaja kantoi korvaa mukanaan etikkaan säilöttynä seitsemän vuotta ennen kuin irronut läpykkä johti sotaan.

1700-luvun mielikuvituksellinen kuva korvan leikkaamisesta ja seurauksista

Selkkauksen taustana olivat Euroopan vuosikymmeniä kestäneet sodat, joista viimeisin oli Espanjan perimyssota. Eräs rauhan ehdoista oli ns. asiento, oikeus rajoitettuun kauppaan Espanjan siirtomaissa. Siirtomaakauppa oli närästänyt Englannin ja Espanjan välejä jo kelpo Bessie-kuningattaren aikana; siirtomaakauppa oli hyvin tuottoisaa, ja Elisabethin kuuluisat sotasankarit, muun muassa Francis Drake, olivat kauppamiehiä silloin kuin onnistuivat, ja vetivät tykit esiin, jos eivät onnistuneet. Sillä tolalla asiat olivat vielä 1731, jolloin Robert Jenkins ja Rebecca joutuivat espanjalaisen guardia costan pysäyttämiksi. Utrechtin rauhanehtoihin kuului Englannin oikeus lähettää tietty määrä orjia ja yksi kauppalaiva vuodessa Espanjan siirtomaihin. Todellisuudessa kauppaa tietysti käytiin koko ajan. Espanja ei voinut toimittaa siirtomaihinsa niin paljon tavaroita ja orjia kuin nämä halusivat, ja Englanti luonnollisesti halusi niin paljon tuottoisaa kauppaa kuin pystyi.

Myöhemmin on ollut suurta epäselvyyttä siitä, miten kaikki oikein kävi. Toisten mukaan Jenkinsin laivan pysäytti la Isabela, toisten mukaan alus oli sluuppi San Antonio. Sen kapteeni oli joko Juan Francisco tai Juan de Leon Fandino. Joka tapauksessa vuonna 1738 kapteeni Jenkins ilmestyi Englannin parlamenttiin mukanaan kuulusia korva ja väitti, että espanjalainen oli pysäyttänyt hänen laivansa, etsinyt sieltä salakuljetustavaraa, silpaissut miekalla häneltä korvan irti ja sanonut: "Jos Englannin kuningas olisi tällä laivalla ja rikkoisi lakia, tekisin saman hänelle." Tästä loukkauksesta akoi sota.


Yllä 1700-luvun kaiverrus, jossa Jenkins näyttää korvaa kuninkaalle - tapaus, jota ei koskaan sattunut (ja nykyään historioitsijat epäilevät, että hän ei esitellyt korvaa edes parlamentissa, vana toimitti kirjallisen valituksen amiraliteetin kautta ilmoittaen, että "espanjalaiset olivat ryöstäneet hänen lastinsa ja päästäneet laivan ajelehtimaan".

Ihmetystä on herättänyt, miksi kapteeni Jenkins odotti seitsemän vuotta ennen korvan esittelyä. Jotkut väittävät, että hän oli lurjus, jolta korva oli leikattu rangaistukseksi varkaudesta hänen istuessaan häpeäpaalussa. Jotkut väittävät, että se irtosi kapakkatappelussa. Kummankin koulukunnan mukaan kapteeni Jenkins oli palkattu nostattamaan intohimoja, koska aika siirtomaasodalle oli sopiva. Jotkut puolestaan väittävät, että korvanleikkaaja ei edes ollut guardia costan kapteeni, vaan merirosvo, privateer. Joka tapauksessa aika oli oikea, sota syttyi, ja sitä käytiin pääasiassa Karibialla, Georgiassa (siis Amerikan) ja Floridassa, kunnes se sulautui Itävallan perimyssotaan, jota puolestaan jatkettiin huomattavan monta vuotta lisää.

Korvan omistaja itse, kapteeni Jenkins, nimitettiin St.Helenan saarelle kahdeksi vuodeksi selvittelemään saaren korruptoituneen kuvernöörin asioita. Sen jälkeen Jenkins jatkoi uraa laivastossa (sota-aikana kaikki pätevät kauppalaivaston miehet päätyivät sota-aluksiin) ja kuoli 1745 syystä, jota ei ole kirjattu historiaan. Jenkinsin osuus oman aikansa historiassa oli ohi, mutta hänen muistonsa on jäänyt lukuisiin seikkailuromaaneihin, joita on kirjoitettu Sodasta Jenkinsin korvasta (joskaan yhtään ei ole suomennettu).

Nykyajan Sardanapalus

CHRISTOPHER FOWLERIN TUHO

Tarmo Kunnas on kirjassaan "Paha" määritellyt monia pahuuden lajeja, muun muassa itsekkään pahan. Havainnollisena esimerkkinä on kuningas Sardanapalus. Kun Babylonin piirittäjät syöksyivät sisään, kuningas antoi surmata kaikki vaimonsa, orjansa, koiransa ja hevosensa ja lopulta itsensä sekä sytyttää palatsin tuleen. Millään muulla ei ollut arvoa kuin hänellä itsellään. Kaikki muu oli vain esineitä, joilla ei ollut omaa elämisen oikeutta, pelkkiä kuninkaan koristeita ja mahdin osoituksia.

Eugene Delacroix: Sardanapaluksen kuolema

Melko karmiva kaiku tästä teosta koettiin Englannissa, missä 1. syyskuuta naapurit huomasivat Osbastonin kartanon Shropshiressä olevan tulessa. Kun palomiehet saapuivat paikalle, tuhon kammottavuus alkoi paljastua.

Entinen miljonääri Christopher Foster oli ampunut vaimonsa (takaraivoon), tyttärensä, neljä koiraansa, kolme hevostaan ja itsensä. Hän oli ensin ajanut hevostenkuljetuskärryt ajotien poikki ja ampunut renkaat hajalle estääkseen ketään pääsemästä kartanon alueelle, sitten surmannut kaiken elävän, sytyttänyt tuleen kartanon ja ampunut itsensä - tämä ainakin on tapahtumasarja, johon poliisi on päätynyt.

Teon motiivi: ulosottomiehet ehtivät kartanoon vain muutamia tunteja tapahtumien jälkeen. Öljyputkiyritys oli kaatunut.


Kartanon palaneet kuoret

Hän on ajatellut, että jos hän joutuu luopumaan omaisuudestaan, ei sitä saa kukaan muukaan. Hän rakasti vaimoaan ja tytärtään, joten hänen henkisen tilansa on pitänyt olla hyvin järkyttävä, kun hän ryhtyi tekoon, perhettä lähellä oleva lähde sanoi brittilehti Sunille. (IS)

While his business failed, he continued to live the high life, owning a fleet of luxury cars, sending Kirstie to private school and spending thousands upgrading his house, shooting and fishing trips and properties abroad. (Telegraph)

The failed millionaire, who made a fortune from developing oil rig pipe insulations, used his expertise to turn the mansion into a tinderbox.

He flooded the ground floor with the contents of a 1,500 litre domestic oil tank - ensuring that when he struck a match the building would burn with incredible intensity.

Meanwhile, a friend who was at a neighbour's barbecue with the Fosters hours before last week's blaze said the family seemed totally at ease.

Julian Edwards, 36, said: "Chris and Jill were fine, no different to normal. We don't know what happened. We cannot get our heads around it." Host John Hughes said: "Nobody knew of their financial situation." (Mirror News)

Arvaukseni on, että vaimo ja tytär eivät tienneet kohtaloaan. Tytär rakasti ratsastusta ja oli juuri tullut hyväksytyksi ratsastuskilpailuun. Vaimo tuskin olisi ollut hilpeänä ja huolettomana grillijuhlissa, jos olisi tiennyt viettävänsä elämänsä viimeisiä tunteja. Vain kuningas Sardanapalus tiesi. "Jos hän joutuu luopumaan omaisuudestaan, ei sitä saa kukaan muukaan."

Uutissatoa

OIKEAKIELISYYSONGELMA

Lehdissä on yleistynyt sana "huumekuski". Minun korvaani se särähtää. Mielestäni huumekuski on henkilö, joka kuljettaa huumeita (myös huumekuriiri), mutta toimittajat näyttävät ajattelevan, että kyseessä on huumeissa ajeleva henkilö.

Otanpa esiin analogian. "Juoppokuski" on yksilö, joka on lähtenyt viemään juovuksissa olevia ystäviään autolla kotiin. Jos kuski on juovuksissa, hän on rattijuoppo. Tällä hetkellä en keksi korviketta huumeajajalle, mutta voisivatko työkseen kirjoittavat yrittää?


HYSSÄLÄN ULKOISTETUT SAIRAAT


Ministeri Hyssälä on taas saanut aivomyrskyn. Hän haluaa ulkoistaa sairaat.

Hyssälä kirjoittaa, että sairaala toimii eräänlaisena hotellina, jossa tarjotaan muun muassa siivous- ja ravitsemuspalveluita ja vaatehuoltoa. (HS)

Hotellipa hyvinkin. Muistanpa ajan joskus 90-luvun alussa, jolloin ulkoistettiin mielisairaat. Siellä he vieläkin kävelevät kaduilla ja puhelevat ilmaan ilman kännykkää - ja kuuntelevat vastauksia. Aina silloin tällöin he päätyvät otsikoihin asti, kun puukottavat jonkun päästäkseen hoitoon.

Tässä hiljakkoin mieheni tarvitsi lääkäripalveluja kotiin, koska hän ei juuri sillä hetkellä pystynyt lähtemään lääkäriin, mutta tarvetta ei ollut ihan ambulanssiin asti. Ensin soitin kotisairaanhoitoon (pyydettyäni ensin omalääkäriltä ohjeita.) Luvattiin ottaa yhteyttä. Yhteys oli varoittamatta oven takana - kesäharjoittelija; ei ollut löytynyt puhelinnumeroa (olin antanut niitä kaksi). Lisää puhelinsoittoja. Sitten tuli jo kotilääkärikin sairaanhoitajalla vahvistettuna. Odotin, että tämä joukko pystyy ottamaan verikokeen (olin jo puhunut usealle henkilölle, että sellainen tarvitaan, myös sille kesäharjoittelijalle). Eivät pystyneet. Tuli kolmas henkilö ottamaan ne verikokeet. Kaikki eri firmoista. Tuloksia ei sitten tullutkaan; soitin lopulta omalääkärille, joka ei ollut niitä saanut, ja sitten sinne pisteeseen yksi, josta tulokset löytyivät, ja sitten uudelleen omalääkärille, joka soitti puhelimella apteekkiin, josta sain jopa reseptin.

Tuli varmasti edulliseksi ja kätevästi. Jos Hyssälän malli hyväksytään, niin ehkä saamme vielä siivous- ja ravitsemuspalvelut ja vaatehuollonkin.


MARKIISI VASTAAN MARKIISI

Markiisi ja professori Luigi de Anna on kasvattamassa herneitä aristokraattisessa nenässään, koska Pizzeria Dennis käyttää viirissään Italian lipun värejä.

Italian lippu

Pizzeria Dennis

Professori ilmoittaa, että Turun italialaiset ovat kovasti ottaneet itseensä.

- Pizzakokin kuva viestittää stereotypiaa italialaisista makaroneina. Olisi syytä kunnioittaa paitsi pizzaa myös maata, josta se on lähtenyt maailmalle, professori katsoo. (IS)

Voi voi sentään. Dennis on jo yli 30 vuotta opettanut suomalaisille, mitä on todella herkullinen pizza, ja nyt yhtäkkiä Turun italialaiset ovat huomanneet sen. Voisiko joku kertoa professorille, että suomalaiset eivät ole kutsuneet italialaisia makaroneiksi sen jälkeen, kun Dennis ilmestyi kuvioihin? Että pizzasta on tullut paitsi suomalaisen ruokalistan erottamaton osa, myös ruoka, jota kehtaa tarjota arvovaltaisimmillekin - suuressa määrin Dennisin ansiosta? Ja että vihreä, valkoinen ja punainen väri eivät ole Italian yksinoikeus - samat värit ovat esimerkiksi Unkarin lipussa.

Rauhoittaaksemme italialaista aristokraattia lupaan, että aina syödessäni pizzaa (tai makaronia) pidän hiljaisen hetken Italian kunniaksi. Auttaako? Muuten, vanhana Italian-kävijänä ilmoitan, että pasta on paljon parempaa kuin pizza - ja että Dennisiltä saa myös erinomaista pastaa.

Sotasankarien kuolema

SANKARIEN KUOLEMA 1700-LUVULLA

Sotaa käsittelevässä taiteessa oli perinteenä esittää kuolleina tai kuolevina viholliset, ei omia sankareita. Vaikka he olisivat kaatuneet taistelussa, heidät esitettiin sankareina, pystypäin ja seppele päässä.

Kuoleman ihannointi tuli kuviin mukaan kristinuskon myötä, hyvä esimerkki kuvan asettelusta on ikoni Neitsyt Marian kuolemasta, yleistyvä kuva-aihe varhaiskeskiajalta, tässä ikonityyliin:

Kun Britannia ja Ranska taistelivat seitsenvuotisessa sodassa siirtomaiden omistuksesta, sota oli erittäin epäsuosittu ja hyvin kaukana. Tästäkö johtunee, että yhtäkkiä tulivat muotiin ikonityyppiset kuvat kenraalien kuolemasta ihannoidusti, silmät luotuina taivaisiin, hartaiden ja kyynelöivien seuraajien ympäröiminä. Huomautan varovasti, että kukaan missään ei ole kuollut tällä tavoin taistelussa, vaan kuolema on yleensä raaka,verinen ja epäsiisti eikä seurue juurikaan ehdi kiinnittämään tapahtumaan huomiota, koska heillä on liian kiire pysyä tise hengissä. Se ei estänyt maalareita ylevöittämästä tapahtumaa.


Muodin taisi aloittaa maalari Benjamin West maalauksellaan kenraali Wolfen kuolemasta. Taulussa oli kaikki: ylevä kuoleva, järkytystä ja murhetta osoittavat henkilöryhmät ja vieläpä jalo villi. Aikalaiset eivät tainneet itetoisesti yhdistää maalausta kristilliseen taiteeseen, mutta alitajuinen vaikutelma oli voimakas. "Wolfen kuolema" oli aikoinaan amerikkalaisissa ja kanadalaisissa kodeissa yhtä yleinen kuin "Taistelevat metsot" meillä. Ei ihme, että lisää seurasi:

Kenraali Montgomery kuoli yhtä ylevästi. Tällä kertaa jaloja villejä esittivät nahkapukuiset Amerikan uudisasukkaat. Maalaus osoittaa taustaltaan tyylikkäästi, että taistelu Quebecistä käytiin lumimyrskyssä, mutta peittää kenraalin kuoleman hauleista, jotka osuivat suoraan päähän - sotkuinen kuolema.

Maalausten asetelma oli vakiintunut niin, että Watteau - kuvatessaan kenraali Montcalmin kuoleman - joutui muuttamaan sommitelmaansa.

Kaiverruksessa ovat kaikki elementit tallella, jopa villi-ihmiset sankarillisissa asennoissa kirves kourassa. Pöllähtäneen näköinen sotilas vasemmassa reunassa tosin turmelee sankarillista vaikutelmaa. Niinpä Watteau teki toisen version, joka noudatti täsmälleen muodikasta mallia.

Tässä ovat jo elementit kohdallaan: polvistuvat intiaanit vasemmassa reunassa, palvovat sotilaat - jäljellä on vain patja, jolle kenraali kuolee - hän ei kaatunut taistelukentällä, vaan sai haulipanoksen vatsaansa, kannettiin kenttäsairaalaan ja kuoli useiden tuntien kärsimysten jälkeen.

Kun amiraali Neson kuoli, hänet kuvattiin ylevänä pyhimyksenä tahrattoman valkoislla lakanoilla. Tämä on se maalaus, josta britit eniten pitävät:


Tietysti Benjamin Westin piti panna hyppysensä sekaan ja tehdä oma versionsa amiraalin kuolemasta:

Tämä meni jo farssin puolelle - jaloa villiä esittävät puolialastomat merimiehet, koko linjalaivan miehistö esiintyy riveinä symboloimassa surevaa Englantia ja takana meritaistelu siltä varalta, että joku ei tietäisi, missä tilanteessa Nelson kuoli.

Tyyli oli viety äärimmilleen ja maalarit siirtyivät helpotuksesta huokaisten Ranskan vallankumouksen tyyliteltyihin kuolemankuviin.

David: Maratin kuolema

Söivätkö atsteekit ihmisiä...

... JA MITEN PALJON?

Atsteekkien ihmisuhrit ovat olleet tunnettu ja kauhisteltu aihe siitä asti, kun Hernan Cortesin joukot näkivät (ja myöhemmin kokivat), miten sydän repäistiin elävän ihmisen rinnasta ja kohotettiin uhriana jumalille. Jo 1800-luvulla kirjoitetusta William Prescottin "Meksikon valloituksesta" (suomennettu 1942) asti lukeva yleisö on tiennyt, että atsteekit myös söivät ihmislihaa.


Kysymys on, miten paljon? Jutusta ei oltu kovin kiinnostuneita ennen Marvin Harrisia. Hänen kirjansa "Cannibals and Kings", suomennettu nimellä "Kulttuurin synty", toi esiin monia mielenkiintoisia yhteyksiä ravinnon ja uskonnon välillä - kuten miksi sianliha on kielletty juutalaisilta ja muslimeilta. Hän otti esiin kysymyksen atsteekkien ihmislihan syönnistä ja väitti, että ihmiset olivat välttämätön osa atsteekkien dieettiä, koska heiltä puuttui proteiini. Hän nojasi myös varhaisen conkistadorin Bernal Diazin muistelmiin. Bernal Diazia ei kuitenkaan pidetä aivan luotettavana lähteenä. Niinpä keskustelu raivoaa.

Toisella puolella ovat sellaiset atsteekkien kulttuurin tutkijat kuin Jacques Soustelle, joka torjuu täysin ajatuksen proteiinin puutteesta:

Tähän aikaan Keski-Meksikossa olikin runsaasti riistaa: jäniksiä, kaneja, vuohia, villisikoja ja lintuja - fasaaneja, variksia, kyyhkyjä ja ennen kaikkea lukuisia vesilintuja... opittiin syömään myös merikaloja, kilpikonnia, hummereita ja ostereita... kalkkuna on peräisin Meksikosta, jossa se oli kesytetty jo ammoisina aikoina... se oli yleisin kotipihanlintu... ruoaksi lihotetut koirat taas olivat erityistä karvatonta rotua.

Toinen ääripää ovat ihmislihan syöntiä korostavat kirjoittajat, kuten Daniel Diehl ja Mark Connelly. Heidän mukaansa koko kansakunta söi ihmisiä:

The bodies were then kicked over the edge of the pyramid to be divided among the people below according to social rank: the priest and noble classa getting the reverend internal organs, thighs going the high council, and the commoners being left with the lesser chops and roasts.

Kumpi kuva on lähempänä oikeaa: yllä esitetty kohtaus ärisevästä koiratarhasta raivohulluja lihan repijöitä vai Soustellen kansakunta, joka söi - maissin, amarantin, salvian ja muiden kasviksien lisäksi - kalkkunaa ja riistalintuja?

Sananvalinnoistani lienee jo käynyt selväksi, kumpi näkemys minun mielestäni on lähempänä oikeaa. Atsteekkien uhrit olivat juuri sitä - vakava sopimus ihmisten ja jumalien välillä. Atsteekit elivät julmassa maailmassa, josa veri oli tarpeen pitämään auringon liikkumassa, sateen lankeamassa ja maissin kasvamassa. Uhrimenoja vietettiin joka kuukausi (atsteekkien kalenterissa oli 18 kuukautta). Toiset kuukaudet vaativt yhden, hyvin valmistellun uhrin, toiset monia, suurten temppelien rakentamisessa voitiin uhrata jopa 20 000 ihmistä, mutta ne olivat erittäin poikkeuksellisia tapauksia. (Espanjalaiset toimitettiin kallotelineisiin, mutta molemmat osapuolet katsoivt toistensa olevan paholaisen inkarnaatioita - espanjalaiset eivät ymmärtäneet ihmisuhreja eivätkä intiaanit espanjalaisten tapaa käydä totaalista sotaa.) Uhrien määrää laskiessa on muistettava, että uhrit liittyviät sotiin. Kun atsteekit olivat saaneet valloituksensa tehdyiksi, he pitivät yhä yllä niin sanottua "kukkaissotaa" yhden itsenäisen kaupungin kanssa, jotta molemmat kaupungit saisivat uhreja jumalille. Talonpojat, maceuallit, olivat kokonaan tämän kierron ulkopuolella. Heti alkuun voidaan siis laskea, että puolen miljoonan asukkaan kaupunkia (puhumattakaan maaseuduta) ei voi ruokkia ihmisillä. Tarvittava ruumiiden määrä olisi typerryttävä. Uhrit tulivat yhteiskunnan ylemmiltä portailta, joka olisi nopeasti kuluttanut itsensä loppuun ruokkimalla väestöä omilla ruumiillaan.

Käännyn antropologi Inga Clendinnenin puoleen.

Hän tuo esiin soturin voimakkaan samaistumisen uhriksi tuomaansa sotavankiin. Kuten Soustelle sen ilmaisee:

Kun mies otti vangin, hän sanoi: "Tässä on rakas poikani". Ja vanki sanoi: "Tässä on kunnioitettu isäni." Vangin kaapannut sotilas, joka oli läsnä tämän kuollessa alttarin edessä, tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi vankiaan rajan taakse samanlaisen kuoleman kautta.

Kun vangittu soturi oli uhrattu, vangitsija vei kotiin pienen määrän uhrin lihaa. Tämä liha pantiin maissikeon päälle, ja soturin perhekunta söi jokainen vähän tarjottua lihaa. Soturi itse ei koskenut siihen, koska hän näki itsensä uhrilautasella. Uhrin veri koottiin kuppiin ja sillä voideltiin kaikkien kaupungin temppeleiden alttareita. Verta yleensäkin käytettiin; papit joivat uhrin verta, hallitsijalle tarjottiin verta maissijauhoon sekoitettuna.

Clennindenin lopputulos on, että atsteekit söivät uhrien lihaa, mutta eivät päivällisen osina, vaan kunnioituksen tunteesta. He yhdistivät ihmiset ja maissin, josta heidän elämänsä riippui. Ihminen kasvoi maasta, kuoli ja nautittiin, kuten maissi kasvoi ja kuoli. Heidän kulttuurinsa oli äärettömän tietoinen elämän lyhyydestä ja epävakaudesta, mutta ihmisiä ei tapettu päivällispöydän täytteeksi, vaan tarjouksena maalle ja sen kasvulle ja muistutuksena elämän epävarmuudesta. Tämä vastaa myös kysymykseen, jonka Clendinnen esitti tutkimuksensa alkuun ja jonka Soustelle tuo esiin: miksi uhrit menivät sovinnolla uhripöydälle? He tekivät sen uskonnollisesta tunteesta.

Tämä sairas maailma

ISSEI SAGAWAN KUULUISUUS

Issei Sagawa on japanilainen miljonääriperheen vesa, joka syntyi vuonna 1949 ja vuonna 1981 Sorbonnessa tappoi, söi ja häpäisi hollantilaisen opiskelijatytön. Itse tekoon en puutu, koska näppäimistö ei pidä siitä, että sen päälle oksennetaan. Sagawalla oli ollut lapsuudestaan asti haave syödä kaunis, valkoinen tyttö, ja sen hän teki.

Ranskassa hänet todettiin mielenvikaiseksi ja sijoitettiin asiaankuuluvaan instituuttiin. Tässä vaiheessa miljonääriveli puuttui asiaan. Seuraus oli, että Sagawa siirrettiin Japaniin ja todettiin mieletään terveeksi. Japanin poliisi oli samaa mieltä ja halusi viedä hänet oikeuteen ja tuomita. Ranskasta ilmoitettiin, että tapaus on käsitelty, mies on mielenvikainen, ja potilassalaisuus estää lähettämästä tietoja Japaniin. Lopputulos oli, että Sagawa vapautettiin.



Tarina ei lopu tähän. Hän kirjoitti teostaan kirjan, jossa kuvaili yksityiskohtaisesti kaiken, aivan kaiken. Kirjasta tuli Japanissa bestseller. Sagawaa on haastateltu televisiossa aina, kun Japanissa tapahtuu jotakin raakaa tai kammottavaa. Hänen tekonsa pohjalta on tehty elokuva. Hän on pitänyt seminaarin. Hän on myös tehnyt useita kirjoja muista ihmissyöjistä, manga-sarjakuvan nimeltä Manga Sagawa-San ja alkanut harrastaa maalaustaidetta (helposti arvattavasta aiheesta). Mikä - erikoisinta - hän kirjoittaa ravintola-arvosteluja tunnettuihin japanilaisiin lehtiin. Jos minä pohtisin paikkaa, mihin mennä, en ottaisi ohjeita kannibaalilta, mutta ilemisesti arvostelut voat suosittuja ja ravintolan mainetta kohottaa, jos Sagawa sitä suosittelee.



Voisi ajatella, että japanilaiset ovat sairaita ja se siitä. Aiheeseen tarttui kuitenkin myös "60 minuuttia" -ohjelma. Jutussa käytiin ensin läpi Tokion punaisten lyhtyjen alueella surmatuista eurooppalaisista naisista ja tuotiin sitten näyttämölle Sagawa itse. Hänet kuvattiin jututtamassa australialaisnaisia Roppongissa, huvialueella, ja ottamassa heiltä henkilökohtaisia puhelinnumeroita. Kun juttu tuli kuukausia myöhemmin televisiosta, naiset olivat kauhuissaan. "60 minuuttia" ei ollut kertonut heille, että heitä kuvattiin, eikä sitäkään, kenen kanssa he olivat jutelleet. "60 minuuttia" väittää, että he toimivat mitä jaloimmista vaikutteista - varoittaakseen naisia vaarallisista miehistä.

Japanin-kirjeenvaihtaja Jason Gray pitää blogia Japanin-elämästään. Hän on käsitellyt Sagawaa pariinkin kertaan ja kummastelee, eivätkö Sagawan ihailijat (niin voi sanoa) ole kertaakaan ajatelleet murhaa uhrin ja hänen omaistensa kannalta. (Kun Sagawan kirja murhasta julkaistiin, arvostelija kirjoitti: "Beutifully done... outstanding among recent japanese literature.")

Jason Gray siteeraa myös Rolling Stonesien murhasta tekemää laulua:

A friend of mine was this Japanese.
He had a girlfriend in Paris.
He tried to date her in six months and eventually she said yes.
You know he took her to his apartment, cut off her head.
Put the rest of her body in the refrigerator, ate her piece by piece.
Put her in the refrigerator, put her in the freezer.
And when he ate her and took her bones to the Bois de Boulogne,
By chance a taxi driver noticed him burying the bones.
You don't believe me?
Truth is stranger than fiction.
We drive through there every day.

Putin hiihtää, Putin kalastaa

PUTIN PELASTAA TV-MIEHISTÖN JULMAN TIIKERIN HAMPAISTA!

Tai näin meille ainakin kerotaan usean venäläisen tiedotusvälineen voimin.


Tässä sankarillinen Putin laukaisee rauhoituskiväärin

Aina, kun Neuvostoliiton loppuaikoina tapahtui jotakin ikävää, nähtiin UFO, kerran jopa Moskovan Gorkin puistossa. Kun Putin nousi valtaan, hän alkoi pelastaa kansaa. Kun ydinsukellusvene Kursk upposi, Putin purjehti paikalle (tosin perin myöhään - mutta kuka kalenterista piittaa? Pääasia on, että uusi suuri ruorimies ilmestyi paikalle.)


Putin tekikin itsestään urheilumiehen kansan silmissä. Alkuun sattui pieniä mokia.


Hävittäjällä lento meni tyylikkäästi, mutta tatamilla Japanissa lensi presidentti ilman konetta. Onneksi eivät julkaisseet yhtään kuvaa tilanteesta, jossa 9-vuotias japanilaistyttö heitti presidentin mattoon.

Jousella ampuminen kävi tyylikkäästi.

Ainoa otus, jota Putin näytetään suudelleen julkisesti, oli hevonen. Palatakseni vielä tähän tiikeriin, sitä Putinin väitetään myös suudelleen, mutta kuvaa ei ole näkynyt.


Tarinoita urheasta pelastuksesta on nähty. Russija-televisio on kiittänyt Putinia, joka otti aikaa vakavalta Georgian-kriisiltä mennäkseen katsomaan, miten Siperian tiikeri (toisten lehtien mukaan Amurin tiikeri, toisten mukaan Ussurin tiikeri, mutta kuka nyt lajista välittää?) sai rauhoituspiikin presidentillisestä kädestä, radiokauluksen ja Pravdan mukaan suukon presidentillisiltä huulilta. Russijan mukaan Putin vielä - luultavasti ironisesti - kiitti amerikkalaisia ja eurooppalaisia kollegojaan, etä nämä osallistuivat harvinaisen Siperian (Amurin - Ussurin) tiikerin pelastukseen "tänä vaikeana aikana Venäjällä, jolloin kukaan ei kiinnitä huomiota tähän [eläinsuojeluun]" Ajatella. Miten töykeää muilta mailta.


Mette-lehden toimittaja muistaa (tai muistaa lukeneensa - ei sitä nyt ihan niin vanhoja olla), miten muut valtion päämiehet tai kuuluisat kenraalit ovat esiintyneet urheasti kansakuntien kohtalonhetkinä. Kiinan suuri ruorimies Mao ui Yangtse-joen yli.


Tarinasta on useita versioita, mutta olkaamme kilttejä...


Kenraali MacArthur lupasi toisen maailmansodan aikana Filippiinien kansalle, että hän vielä palaa. Ja palasihan hän. Tosin maihinnousuvene ei päässyt ihan rantaan asti, koska ranta oli liian matala. No, ei hätää, kamerat rannalle, otto uusiksi - ja kenraali palasi urheasti kahlaten, esikuntansa etunenässä. Urhoollista.

No, se Putinin pelastuslaukaus siihen julmaan petoon - Venäjän suuri pääministeri - voiko kirjoittaa, että uusi suuri ruorimies? - tarvitsi hiukan opastusta, ennen kuin peastus onnistui. Siperian - tai Amurin tai Ussurin - tiikeri ilmeisesti odotti kohteliaasti sen ajan.



Miksi kukaan ei kysynyt minulta? Kyllä minä nyt aina saaliina kalat voitan!


Kaloista puheen ollen, vuosi sitten Putin hätkähdytti maailmaa pyykkilautavatsallaan.


Onkohan Medvedevillä mitään vastaavaa näytettävänä?

1700-luvun Lolitat

ADOPTIOITA ROUSSEAUN TAPAAN osa II

Thomas Day (1748-1789) kuvattuna Rousseaun Emilen tyyliin kirja kädessään

Rousseaun Emile houkutteli useita kasvatuskokeiluihin. Kummallista kyllä, vaikka esikuvassa kasvatettiin nuorta poikaa, jäljittelijöillä oli kiinnostus nuoriin, kauniisiin tyttöihin - mitä jaloimmissa tarkoituksissa luonnollisesti.

Thomas Day kuului tuohon mukavaan ryhmään, Englannin gentlemanneihin, joilla oli juuri sopivasti tuloja, niin että heidän ei tarvitnnut tehdä työtä, ja juuri sen verran koulutusta, että se antoi heille tilaisuuden kokeilla tiedettä, kirjallisuutta, filosofiaa ja filantropiaa. Dayn ystävä oli Richard Lovell Edgeworth, irlantilainen, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kirjailija Maria Edgeworthin isänä. Edgeworth suunnitteli sateenvarjoja, nai neljä kertaa (kaksi vaimoista antoi ensin rukkaset Daylle) ja sai 22 lasta. Hän esitteli myös Dayn seuraan nimeltä "Birmingham Lunar Society".

Seura ei suinkaan ollut hullujen kokoontumispaikka, vaan siihen kuului monia, myöhemmin kuuluisia amatööritiedemiehiä, muun muasa höyrykoneen keksijä James Watt ja Yhdysvaltojen historiasta tutut Benjamin Franklin ja Thomas Jefferson. Seuran nimi johtui siitä, että se kokoontui täysikuulla, jolloin matkustaminen oli helpompaa (ennen keinovalon aikaa). Thomas Day taisi olla seuran hulluin jäsen ellei se sitten ollut Edgeworth (joka suunnitteli sateenvarjoja heinäsuoville).

Eräs Gayn ystävistä oli John Bicknell, vakaata maalaissukua. Molemmat ihailivat Rousseauta, ja kun Day kyllästyi saamaan rukkasia seurapiiriensä tytöiltä (Edgeworthin sisarkin oli torjunut hänet), hän päätti kokeilla vaimon kasvatusta mittojen mukaiseksi. Day ja Bicknell etsivät kahdesta orpokodista kaksi kaunista tyttöä, 11- ja 12-vuotiaat. Lähteet ovat epäselviä siitä, kumpi oli huikaiseva punapää, kumpi pellavanvaalea. Toinen ristittiin uudelleen nimellä Lucrezia, toinen sai nimekseen Sabrina Sidney. Orpokodeille riitti kuittaukseksi, että toinen tytöistä saisi kunnon ammatin (tarvittiin naimisissa oleva holhooja, ja Day nimesi Edgeworthin vaivautumatta kysymään tältä mitään) ja toisen Day naisi, jos tästä tulisi kelvollinen; ellei, hän antaisi tytölle myötäjäisrahat.

Day vei saaliinsa Ranskaan. Hänen näkemyksensä oli, että koska tytöt eivät osanneet ranskaa, he eivät pääsisi turmeltumaan ranskalaisessa elämässä. Avignonissa paikalliset epäilemättä hämmentyivät melkosiesti. Day opetti tyttöjä lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kahdeksan kuukautta tätä kokeilua riitti. Tytöt kyllästyivät, koska eivät osanenet puhua kenenkään kanssa; he saivat isorokon; Reinin-retkellä vene kaatui; ja eräs ranskalaisupseeri käsitti tilanteen väärin (?), lähenteli toista tytöistä ja Day joutui käymään hänen kanssaan kaksintaistelun. Ranskalaiset tiet olivat huonoja, muodit kammottavia ja naiset määräileviä. Retkikunta palasi Lontooseen. Siihen mennessä Day oli päättänyt luopua Lucreziasta, joka hänen mielestään oli joko voittamattoman typerä tai parantumattoman itsepäinen, ja pani tämän modistin oppiin.

Modisti ja aputyttö

Lucrezian ei käynyt niinkään huonosti; hän oppi ammatin, nai verhoilijan ja eli kunniallisesti loppuelämänsä. Sabrinan kasvatus jatkui - tyttö oli nyt 13-vuotias kaunotar. Day päätti opettaa hänelle kaikkia spartalaisia hyveitä; rakkautta karuun elämään, horjumatonta rohkeutta ja tiukkaa vaiteliaisuutta. Ehkä hänen menetelmissään oli vikaa. Hän kaatoi sulaa sinettilakkaa opettaaksen tytön kestämään tuskia horjumatta; Sabrina kirkui. Day ampui pistooleilla hänen alushameisiinsa opettaakseen hänet olemaan säikähtämättä; tyttö hyppi ja kirkui. Hän kertoi tytölle, että häntä uhkasi vaara, jota ei saanut kertoa kenellekään; seuraavana päivänä jokainen palvelija tiesi asiasta. Day luovutti. Jos hän ei kyennyt opettamaan Sabrinaa, tämä oli ilmeisesti mahdoton ja toivoton tapaus. Day sijoitti hänet sisäoppilaitokseen ja lähti jatkamaan omia puuhiaan. (Hän kirjoitti pitkän runon "The Dying Negro" ja lastenkirjan "The History of Dandford ja Merton", jotka molemmat saarnasivat orjuutta vastaan. Lopulta hän löysi naisen, joka suostui naimaan hänet, mutta putosi kouluttamattoman hevosen selästä ja kuoli. Hän oli kieltäytynyt koulimasta eläintä, koska se olisi ollut sen vapaan luonnon rajoittamista - tyttölapset ja eläimet olivat ilmeisesti eri juttuja.)

Sabrina ei sentään jäänyt heitteille. John Bicknell nai hänet - hänellä oli jo hyvä asianajajan virka ja mukavat tulot. Kun asiasta kerrottiin Daylle, hän sanoi happamesti Sabrinalle: "Saat tietenkin lupani, mutta muista, etten suositellut tätä.". Kun Bicknell kuoli, Sabrina siirtyi kreikkaa harrastavan oppineen, tohtori Charles Burneyn taloudenhoitajaksi ja eli pitkän ja kunnioitetun elämän.

Sabrinan häät saattoivat muistuttaa Richardsonin "Pamela"-romaanin häitä

Adoptio Rousseaun tapaan

"PAMELA", LADY EDWARD FITZGERALD
(1771-1831)

Pamela Fitzgerald (eri lähteiden mukaan maalaus on joko Versaillesissa tai Louvressa - todennäköisesti nykyään Louvressa)

Ennen Ranskan vallankumousta Englanti tuli Ranskassa muotiin. Kaikki lukivat Richardsonin "Pamelaa" ja "Clarissaa". "Pamelassahan" hyveellinen, neitsyyttään puolustva neito palkitaan avioliitolla, "Clarissassa" sankaritar raiskataan ja hän kuolee. Rousseau, myös ajan muoti-ilmiö, kirjoitti oman hyveellisen rakkauden kuauksensa, "Julie, eli uusi Heloise" ja myöhemmin kasvatusromaaninsa "Emile". Näillä kirjoilla oli hälyttävä vaikutus ranskalaiseen yleisöön. Aikakauden perunkirjoituksia tutkittaessa on todettu, että kolme neljännestä kirjastoista sisälsi näitä kirjoja ja ranskassa kirjoitettuja jäljennöksiä.

Erityisen hälyttävä versio muodista oli innostus adoptoida köyhiä ja hyveellisiä lapsia ja kasvattaa nämä jaloiksi ja nuhteettomiksi. Tulokset vain eivät aina olleet sitä, mitä tarkoitettiin.

Pääsiäisenä 1780 herttua de Chartresille toi hevoskauppias Englannista "sievimmän tamman ja sievimmän pikku tytön koko Englannissa". Tamma oli hevoskauppiaan oma hankinta (hevoskilpailut olivat yksi Englannista saaduista muodeista), mutta tytön oli hankkinut agentti Nathanial Parker Forth, jonka herttua oli värvännyt hankkimaan orpokodista sievän tytön, jolla "ehdottomasti ei saanut olla liian iso nenä eikä lainkaan ranskan kielen taitoa". Tarkoitus oli saada herttuan tyttärille leikkitoveri, joka opettaisi heidät puhumaan englantia.

Tyttö oli Nancy Sims (tai Syms tai Simms), mahdollisesti New Hampshirestä kotoisin olevan Mary Simsin avioton tytär, jonka isä mahdollisesti oli suolaturska-alalla. Tytön otti huostaansa kreivitär de Genlis ja muutti hänen nimensä Pamelaksi.

Pikku Nancyn tai Pamelan tausta ei ollut aivan niin selkeä kuin miltä se äkkiä katsoen näytti. Newfoundlandissa kerrotaan tarinaa Nancy Simmsistä. Tarinan mukaan Nancy Simmsin isä oli englantilainen laivastoupseeri Jeremy Coughlan. Hän vei ison ja pikku Nancyn mukanaan Englantiin, mutta ei huolehtinut heistä. Kun Orleansin herttua halusi leikkitoverin tyttärilleen, pikku Nancy vaihtoi käsiä 25 punnan hinnasta.

Kreivitär de Genlis oli Orleansin herttuan tyttären ja vävyn, Chartresin herttuan, lasten kotiopettajatar. Sitkeä väite elää, että Nancy Syms tai Simms oli oikeastaan Madame de Genlisin ja Orleansin herttuan avioton lapsi ja koko juttu englantilaisesta orpokodista sepitettiin peittämään tämä syntyperä. Kaiken lisäksi sukupuuhun on sijoitettu toinenkin avioton tytär, Hortense Syms. Olipa Pamelan (siis Nancyn) isä tai äiti kuka tahansa, hän joka tapauksessa kasvoi Ranskan kuninkaallisten parissa. Hänellä kerrotaan olleen huomattava yhdennäköisyys näytelmäkirjailija Richard Sheridanin ensimmäisen vaimon, Elizabeth Linleyn kanssa. Yhdennäköisyys osoittautui tärkeäksi. Tässä nimittäin astuu kuvaan lordi Edward Fitzgerald.

Lordi Edward oli irlantilainen aatelismies, joka kannatti voimakkaasti Irlannin itsenäisyyttä. Tässä tapaamme myös Rousseaun uudelleen. Lodi Edward nimittäin kanantti myös Rousseaun ajatuksia"jalosta villistä". Lordilla oli myös ällistyttävä kyky rakastua romanttisesti ja traagisesti. Hän rakastui ensin serkkuunsa Georgina Lennoxiin ja sai rukkaset. Tästä suivaantuneena hän lähti etsimään villiä luontoa, matkusti Kanadaan, tuli adoptoiduksi Huron-heimon karhu-klaaniin, nousi sen päälliköksi ja palasi lopulta New Orleansin kautta Englantiin. Siellä hän rakastui Sheridanin vaimoon Elizabeth Linleyyn, sai taas rukkaset ja matkusti Pariisiin. Pariisissa lordi meni teatteriin (kappaleen on väitetty olleen "Lodoiska", Cherubinin ooppera). Hän näki Pamelan teatterissa, huomasi yhdennäköisyyden Elizabethin kanssa, ja se oli menoa. Newfoundlandilaisen tarinan mukaan jo Sheridan oli rakastunut Pamelaan; häneen oli ilmeisesti helppo rakastua. Joka tapauksessa lordi Fitzgerald kosi ja sai myöntävän vastauksen. Häissä oli läsnä Louis-Philippe, Chartresin herttua, josta paljon myöhemmin tuli Ranskan viimeinen kuningas.

Fitzgeraldit saivat pojan ja kaksi tytärtä. Ei voi silti sanoa, että "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Fitzgerald toimi aktiivisesti Irlannin itsenäisyystaistelussa (yhdessä monista) ja päätyi englantilaisten ampumaksi. Pamela osallistui taisteluun miehensä rinnalla. Hän joutui luovuttamaan englantilaisille kotietsinnässä itsenäiselle Irlannille suunitellun sinetin, jossa on nainen, Irlannin harppu ja kaksi villikarjua - Asterix ei ole ainoa, joka pitää possuista. Pieni yksityiskohta - Pamela oli erityisen hyvä harpunsoitossa. Huomatkaa myös tikari ja Ranskan Marianne -tyylinen naishahmo.

Fitzgeraldin kuoltua Pamela oli pulassa. Hänellä ei ollut leskenoikeutta Irlannissa, vaikka hän onnistui sijoittamaan poikansa ja molemmat tyttärensä irlantilaisten sukulaisten hoiviin. Hän päätyi Hampuriin, jossa nai vuonna 1800 hyvin nuoren valtion, Yhdysvaltojen, Saksan-lähettilään Pitcairnin. Liitto ei kestänyt kauan, ja sen jälkeen Pamela muutti takaisin Pariisiin, missä hänen kasvattiveljensä (ja mahdollisesti velipuolensa) Louis-Philippe maksoi hänelle eläkettä Pamelan kuolemaan asti.

Pamela ja vanhin tytär

Viikolla 32 - Lurcher

Tämä ei ole Alfred, vaan Aggie

LURCHER

"Sydämen asialla" ("Heartbeat") -sarjaa seuranneet tietävät, että Alfred-koiran elämä päättyi tänään. Alfred oli alkujaan vanhan salametsästäjän Greengrassin koira. (Alfredia näytteli kaikkiaan kolme koiraa samasta pentueesta. Viimeisin osan esittäjä oli Tramp; aikaisemmin roolissa ovat olleet Rosie ja Boots.

Alfredin olemassaolo kertoo, miten huolellista työtä sarjassa on tehty. Alfred ei ollut mikä tahansa takkukasa, vaan lurcher. Lurcher-nimi pohjautuu romanikielen sanaan lur, joka tarkoittaa joko varasta tai rakkia. Lurcher on salametsästäjän koira; ne ovat sekarotuisia, joissa on paljon vinttikoiraa, mutta myös border collieta, Jack Russellia ja muita terrierirotuja.

Lurcherilla on lähes sama vauhti kuin vinttikoiralla, mutta enemmän kestävyyttä, ja ne ovat hyviä nuohoamaan myös ojanpohjat ja muut vastaavat paikat, niin että lurcher on erinomainen apu jäniksen ja kaniinin metsästyksessä. Niitä on käytetty myös peurajahdissa, suurimmat lurcherit ovat hirvikoiran kokoisia.

Täysverisen vinttikoiran omistaminen oli 1600-luvulla jo itsessään rangaistava rikos muille kuin aatelisille ja varma todiste salametsästyksestä, joten lurcherit risteytettiin pitkäkarvaisempien elukoiden kanssa. Border collie -tyyppinen ulkonäkö auttoi valehtelemaan, että koira oli paimenkoira.



Lurchereita kasvattavat edelleenkin irlantilaiset vaeltajat, tinurit tai mustalaiset Englannissa ja Irlannissa (kaikki kolme nimitystä viittaavat samanlaisiin vaeltajiin, jotka yleensä eivät ole romaneja, vaikka englantilaiset käyttävätkin heistä nimitystä gypsy). Suomessa on tänä kesänä saatu pientä makua irlantilaisvaeltajista, niin että he ovat laajentamassa kenttäänsä. Voinemme olettaa, että Greengrass sai koiansa suoraan irlantilaisilta vaeltajilta, joihin hänellä oli sarjan mittaan läheiset välit.

Koska vaeltava väki on ylpeää lurcher-koiristaan, he alkavat harjoittaa pentuja työntekoon kuuden kuukauden iässä ja myyvät vähemmän lupaavat pennut alennuksella. Niinpä lurcherit tarvitsevat avustusjärjestöjä, jotka yrittävät huolehtia huonosti kohdelluista koirista ja etsiä niille koteja.

Vinttikoiran näköisiä lurchereita

Suomessa ei näyttäisi olevan yhtään lurcheria, ellei joku sitten ole sellaista yksityishenkilönä tuonut maahan. FCI-luokitusta niillä ei ole (kuten ei sovi odottaakaan). Kun muistaa, millainen muoti tuli Jack Russell -terriereistä, jotka myös olivat alkuaan sekarotusia työkoiria, ei ehkä kestä kauankaan, kun Suomenkin jänikset saavat lurcher-kyytiä.

Viikolla 31- Finncon / Animecon

FINNCON / ANIMECON TAMPEREELLA 26-27/7-08

Kuvia kyseisestä kulttuuritapahtumasta löytyy varmaan Internetistä, mutta yleisen tunnelman valottamiseksi panen joitakin omia. Säät suosivat, ilmoja piisasi ja Tamperelaisilta kauppiailta loppuivat niin ruoka kuin juomakin. Tosin vain alkoholiton juoma, koska läsnäolijat olivat aivan järkyttävän nuoria (tällaisen dinosauruksen silmissä).

Terveisiä kaikille muille dinosauruksille, niin niille, jotka tapasin että niille, joita en tavannut (Johanna, heh! - käännät yhtä hyvin kuin mutsisi! Olisin kehunut, jos olisin osunut vastakkain).

Yleisimmin nähty kyltti oli "Hug me" tai "Free hugs". Olisi pitänyt ottaa mukaan iso kassillinen tikkunekkuja ja jaella ympäri. Eräs halattava tosin meni äärimmäisyyksiin ja piti esillä kylttiä "Halaa minua, saat keksin".

Viikolla 30 - Nepal II

NEPALIN ENSIKONTAKTI EUROOPPAAN - JUNG BAHADUR RANA

Nepalin monimutkainen ja jotakuinkin verinen historia oli pääosin pysynyt Himalajan puitteissa, kunnes 1846 Jung Bahadur Kunwar melkoisen verilöylyn jälkeen (41 kuollutta) tuli valtaan nostetun hullun kuninkaan mukhtiyariksi (lähinnä kai visiiri) ja muutti sukunimensä Ranaksi. Vuonna 1850 Jung Bahadur Ranan valta oli jo niin vakaa, että hän päätti lähteä Euroopan-vierailulle. Se oli mullistava päätös.

Jung Bahadur Rana - huomatkaa kruunu; se on samanlainen, mutta ei sama kuin Shah-suvun kruunu, joka näkyy viime viikon blogissa kuningas Gyanendralla

Ranan matka kulki ensin brittiläisen Intian kautta. Rana käytti täällä arvonimeä "pääministeri". Se kuulosti ymmärrettävämmältä kuin mukhtiyar. Han metsästeli tiikereitä ja vangittuja norsuja ja kiinnitti hämmästyneen huomionsa brittiläisten upseerien tapaan kohotella maljoja illallisilla.

Höyrylaiva SS Haddington sai kunnian viedä pääministeri ja hänen 25 hengen seurueensa Suezille, jossa vaihdettiin laivaa. Matkaseurueeseen kuului muitakin kuin ihmisiä - mukaan oli otettu vuohia, lampaita, hevosia ja lehmiä, jotka Rana englantilaisten hämmästykseksi lypsi itse.

Toukokuussa 1850 seurue nousi maihin Southamptonissa, jossa sanomalehdet kiinnittivät Ranaan suurta huomiota. Hänen arvonimekseen esiteltiin "Hänen Ylhäisyytensä Kenraali Jang Bahadoor Koorman Ranagee, Nepaulin kuningaskunnan Pääministeri ja Ylipäällikkö" - molemmilla osapuolilla oli hiukan vaikeuksia toisen osapuolen oikeinkirjoituksessa. Englanti oli nepalilaisilla Belaayat. Lontoon Richmont Terrace, jonne seurue majoittui, oli nepalilaisille "Rijavant Kajir".

Vierailun molammat osapuolet häikäistyivät. Nepalilaiset tutkivat uupumatta länsimaiden tekniikkaa vesijohdoista hiilikaivoksiin. Englantilaiset ihailivat nepalilaisten loputonta puku- ja jalokiviloistoa. Nepalilaisia hämmästytti länsimainen tapa tehdä kaikki kellon mukaan - tämä filosofinen ero itä- ja länsimaisen elämäntavan välillä on perustavanlaatuinen; se on kummastuksen aihe vieläkin.

Kuningatar Viktoria kohtasi Ranan useita kertoja, kerran illanvietossa, jossa Viktoria erityisesti kysyi Ranalta, häiritsikö häntä tanssiminen. Oletettavasti häiritsi; nepalilainen päiväkirjan pitäjä raportoi:

Jotkut virkamiehet ja heidän vaimonsa tanssivat, toiset kuljeksivat ympäriinsä ja muut istuskelivat. He eivät kiinnittäneet mitään huomiota säätyyn ja ohittivat täysin arvojärjestyksen. Sellaista viihdettä siellä oli.

Kun Viktoria tanssi nepalilaisten nähden, hän ei ollut se murheellinen leski, joka parhaiten muistetaan, vaan kukoistava nainen

Lontoosta matka jatkui Pariisiin, joka häikäisi nepalilaiset täysin. Pariisilaisia taas kummastutti, että Rana oli kovin pidättyväinen naisten suhteen ja lypsi edelleen lehmänsä omin käsin. Lisäksi nepalilaiset tappoivat vuohia hotellihuoneessa. Pariisissa ei tiedetty, että Ranalla oli kyllä silmää naisille - hän hankki Nepalissa kolmenkymmenen vaimon haaremin.

Matka teki syvän vaikutuksen nepalilaisiin ja muutti Nepalia. Maahan tuotiin länsimaisia keksintöjä, rakennettiin länsimaisia palatseja ja kannettiin vuoristopolkuja pitkin länsimaiden ylellisyyksiä. Michael Luhan kirjoittaa "Hinduism Today" -lehdessä:

In the rural fields of the Kathmandu Valley, the Ranas walled off vast estates, and built colossal caricatures of the neoclassical palaces of Europe. They built the Red Palace, the White Palace, the Lion Palace, and many others. Armies of porters heaved furnishings up the mountain trails: crystal chandeliers, mirrors, window glass, marble tables and tiles, brocade chairs, iron lamp posts, wrought-iron ornaments and more. The most magnificent palace was Singha Durbar, the Lion Palace, built in 1904 for Maharaja Chandra Shurnsher Rana, sited on grounds half the size of the old walled city of Kathmandu and sumptuously fitted with imported European exotica.

Haittapuoliin voitaneen lukea, että Ranan ajoista asti nepalilaisia lähetettiin palkkasotilainen kaikkiin Britannian sotiin - kuuluisat gurkhat.

Ratsastajapatsas Jung Bahadur Ranasta länsimaisessa univormussa, joskin Ranojen kruunu päässään

Viikolla 29 - Nepal

NEPALIN KUNINKAALLINEN JOUKKOMURHA

Viime kuussa maailman viimeisen hindukuningaskunnan viimeinen kuningas Gyanendra pakkasi tavaransa ja jätti kuninkaallisen palatsin. Näin päättyi ikuisiksi ajoiksi selvittämättä jäänyt tapahtumasarja, joka alkoi vuoden 2001 kesäkuun 1. päivänä Nepalin kuninkaallisessa palatsissa.

Nepalin kuningaskunnan historia ei ole ollut mitään Shangri-Lan elämää eikä vuoden 2001 joukkomurha ollut edes ensimmäinen laatuaan - ainakin kerran aikaisemmin Nepalin hovissa keskusteltiin vallanjaosta, kukaan ei tiedä, mitä tapahtui, ja paikalle jäi 41 ruumista. Se tapahtui vuonna 1841.

Kesäkuun 1. päivänä vuonna 2001 kuninkaallinen perhe kerääntyi illalliselle (paitsi kuninkaan veli Gyanendra). Myöhempien selostusten mukaan kruununprinssi Dipendran ja kuningas Birendran välillä oli ollut kiistaa kruununprinssin avioliitosta. Maa oli ollut mullistusten kourissa jo pitkään, koska kansa vaati demokratiaa. Maolaiset olivat jo perustaneet puolueensa, vaikka Nepalin puolueiden viidakossa oli vaikea erottaa, kuka oli kuka. Birendra oli kuitenkin yleisesti ottaen suosittu kuningas; kun ei tee mitään, ei tee virheitäkään. Kruununprinssi Dipendraa pidettiin myös melko mukavana kaverina (vaikka joukkomurhan jälkeen alettiin kertoa, miten hän sai raivokohtauksia, tapasi kulkea aseen kanssa ja ampua kaikkea, mikä liikkui). Toisaalta kukaan ei pitänyt Gyanendrasta eikä hänen pojastaan, prissi Parasista, joka tapasi mellastaa kaupungilla, ammuskella kaikkea, mikä liikui, ja oli vastikään ajanut suositun laulajan kuoliaaksi.

Surmayönä tiedot levisivät perin yllättäen; palatsissa on tapahtunut jotakin. Kuningas oli kuollut. Koko kuninkaallinen perhe oli kuollut. Kruununprinssi oli koomassa. Kruununprinssi oli murhaaja. Siten katkesivat kaikki yhteydet. Seuraavaksi sammuivat sähköt.

Kuninkaallisen perheen polttohautaus

Nepal ei ole aivan niin keskiaikainen kuin turistit haluaisivat uskoa. Siitä huolimatta murhien jälkeen toimittiin kuin elettäisiin vielä varhaista keskiaikaa. Mitään ruumiinavausta ei tehty. Murhapaikkaa ei tutkittu. Sormenjälkiä ei otettu. Kaduilla nuoret miehet alkoivat ajaa päätään paljaaksi surun merkiksi. Ensimmäinen virallinen tiedotus koski kuolleiden kymmenen kuninkaallisen perheen jäsenen polttohautausseremonioita.

Kuningas Birendran ruumista tuodaan poltettavaksi

Kuningattaren kasvoille oli pantu posliininaamio. Hänen vammansa olivat ilmeisesti olleet liian shokeeraavat katsottavaksi. Juhlallinen katto-seremonia pidettiin sielujen vapauttamiseksi. Seremoniaa ei ollut pidetty niin pitkään aikaan, että kukaan ei oikeastaan tiennyt, mistä oli kyse. Seremoniaan kuului elefantti, hindupappi ja ateria, jossa huhun mukaan oli ainesosana edesmenneen tuhkaa tai jopa osa hänen ruumiistaan. Koomassa oleva kruununprinssi (jota pidettiin ampujana) julistettiin kuninkaaksi. Kolme päivää myöhemmin hän kuoli ja hänetkin poltettiin ja pidettiin uusi katto-seremonia uuden papin ja uuden elefantin kanssa. Hermostuneelle kansalle vakuutettiin tässä vaiheessa, että seremoniassa ei oikeasti syöty kuolleen hallitsijan lihaa tai tuhkaa.

Kolmipäiväisen kuningas Dipendran ruumis viedään poltettavaksi

Jossakin vaiheessa Gyanendra, joka oli julistettu kuninkaaksi, ilmoitti kuolemantapausten olleen onnettomuus. Syynä oli "automaattiaseen äkillinen räjähdys". Siten hän julisti nimittäneensä kolmihenkisen komitean tutkimaan verilöylyä ja antaneensa kolme päivää aikaa.

Yksi komitean jäsen vetäytyi heti virasta jättäen jäljelle kaksi tutkijaa; parlamentin puhemiehen ja korkeimman oikeuden puheenjohtajan. Tässä vaiheessa nepalilaisille esitettiin televisiossa ensimmäinen selostus tapahtuneesta. Sen antoi Rajiv Shahi, joka oli naimisissa kuningas Birendran veljentyttären kanssa ja oli läsnä kohtalokkaana iltana. Hänen selostuksensa mukaan kruununprinssi Dipendra tuli sisään hyvin juopuneena varustettuna automaattiaseella ja ampui kaikkiaan kymmenen kuninkaallisen perheen jäsentä (ja haavoitti seitsemää muuta). Sitten prinssi lähti ja oletettavasti ampui itsensä. Silminnäkijäkertomukset, joita jälkikäteen koottiin, olivat jossakin määrin sekavia, muta periaatteessa vahvistivat kertomuksen, ja kahden miehen tutkijakomitea löi jutun lukkoon. Niiden mukaan prinssi oli tullut armeijan univormussa (tai maastopuvussa), käytti kahta automaattiasetta perheensä surmaamiseen ja sitten puutarhassa ampui itsensä.

Kathmandussa kootut tiedot hämmensivät juttua jossakin määrin. Niiden mukaan prinssi oli ollut perhetilaisuudessa huomattavan juovuksissa kahdeksan aikaan illalla. Joukko sukulaisia, muun muassa Rajiv Shahi ja prinssi Paras, saattoivat hänet huoneeseensa. Heidän poistuttuaan prinssi oli soittanut adjutantilleen ja pyytänyt "erikoissavukkeitaan". Näistä keskusteltiin Kathmandussa vilkkaasti, mutta myöhemmistä selonteoista ne katosivat täysin. Niiden otaksuttiin koostuvan hashiksesta ja jostakin mustasta jauheesta, jonka koostumusta kukaan ei kyennyt selvittämään. Myöskään ei kyetty selvittämään, oliko kruununprinssi saanut ne vai ei; ne oli ojennettu prinssi Parasille. Joka tapauksessa kruununprinssin sotilaspalvelija ja sairaanhoitaja olivat menneet katsastamaan prinssin kunnon. Tämä oli soittanut mielitietylleen kahdesti, kello 20.12 ja kello 20.39. Soittojen välillä hän oli palvelijoiden lausunnon mukaan maannut vatsallaan lattialla ja yrittänyt turhaan riisua paitaansa. Kun häntä oli autettu, hän oli mennyt vessaan ja oksentanut.

Yhdeksän aikaan kruununprinssi oli todistajien mukaan ilmestynyt ruokasaliin, ampunut ensin kattoon ja sitten isäänsä. Sen jälkeen hänen kerrotaan kulkeneen kaksi-kolme kertaa ulos ja sisään huoneesta ja surmanneen kymmenen perheenjäsentä. Hänellä oli eri lausuntojen mukaan kaksi automaattikivääriä ja yksi tai kaksi käsiasetta. Prinssi Parasin väitetään vetäneen sohvan nuorempien suvun jäsenten suojaksi; Parasin alkuperäisen tarinan mukaan kruununprinssi oli katsonut heitä suoraan (huone oli L-kirjaimen muotoinen), mutta prinssi Paras oli pyytänyt säästämään heidät, kruununprinssi oli katsonut heitä ja mennyt puutarhaan.

Joku todistaja oli nähnyt punaiseen sariin pukeutuneen hahmon juoksevan prinssin perään; hänen oletettiin olevan kuningataräiti. Hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin kruununprinssin huoneiston portaikosta, prinssi Nirajani (kuninkaan nuorin veli) ja prinssi Dipendra puutarhasta. Prinssi Dipendraa oli ammuttu vasempaan ohimoon, vaikka hän oli oikeakätinen. Yksi aseista löydettiin biljardihuoneesta (ei selitystä), ja yksi käytetyistä aseista oli kirjattu prinssi Nirajanille (ei selitystä).

Kuninkaallisen perheen henkiin jääneitä jäseniä ei kuulusteltu "heidän tunteidensa säästämiseksi". Yksikään henkivartija, adjutantti tai palvelija ei ollut paikalla ratkaisevina hetkinä. Sormenjälkiä ei haettu tai löydetty. Ruumiit poltettiin heti. Nada.

Kuten englanninkielinen todistus sanoo keittiöpojan lausunnossaan sanoneen:

Bacchuram KC, Kitchen boy: “I had gone inside (the room) with cold drinks about two minutes before the incident. After I had come about 10 metres north from the door of the room, the Crown Prince came in army dress. He had a gun in front. I thought he may be going out somewhere. The firing started the moment (he entered) the room, then I became scared, my heart began pounding, I ran away. …I had seen (guns) in two of his hands, one was big, another small…He was in a scary position…. Seeing him with weapons, I was scared, my heart skipped a beat (mutu chaskiyo), still I stood by and watched where he was heading. But after he went in and I heard the loud noise, there was no point for me to stay there.

Gyanendra kruunattiin Nepalin kuninkaaksi 4. kesäkuuta 2001.



Maolaiset syyttivät murhista Intian sekaantumista. Nepalilaisilla oli voimakas taipumus syyttää Gyanendraa. Varmuutta ei ole saatu, vaikka ainakin yksi toimittaja on tiukasti sitä mieltä, että koko juttu on Intian ja maolaisten solmima salaliitto. Salaiittoteorioitsijoilla on tukenaan myös lääkärin lausunto heinäkuulta 2001, jonka mukaan prinssi Dipendran veressä ei ollut merkkiäkään alkoholista.

Kuningas Gyanendra osoittautui juuri niin epäsuosituksi kuninkaana kuin hän oli ollut kuninkaan sukulaisena. Maolaiset kiihdyttivät taisteluaan, kuningas teki sotilasvallankaappauksen, tuhansittain ihmisiä kuoli. Lopulta, tänä vuonna, kuningas luopui vallasta, tyhjensi palatsin ja siirtyi elämään liikeyrityksillään (hotelli, teeviljelmä ja savuketehdas). Maa julistettiin tasavallaksi. Viimeisimmän tiedon mukaan uusi tasavalta ei saanut presidenttiä, koska yksikään ehdokas ei saanut riittävää äänimäärää. Perustuslakia säätävän kokouksen 600 edustajasta 12 boikotoi tilaisuutta. Demokratian tie on pitkä ja kivinen.

Kuningas Gyanendra loistokkaimmillaan

Viikolla 28 - Valide Sultan

VALIDE SULTAN

Haaremeista puhutaessa mieleen nousee kuvia lemmekkäistä naisista, joiden keskellä mies vaeltaa valiten sen, johon hänen nautiskeleva silmänsä kulloinkin osuu. Taiteilijat ovat maalanneet haaremien odaliskeja tekosyynä alastomien kaunotarten kuvaamiselle.

Haaremin odaliski Delacroixin kuvaamana

Kuva on oikea sikäli, että haaremit olivat usein täynnä kauniita naisia. Kuva haaremin valtiaasta hiukan muuttuu, kun muistamme, että haaremissa hallitsi ja vallitsi yleensä hallitsijan äiti. Sulttaanit, mogulit ja Kiinan keisarit eivät tulleet haaremiin niinkään lemmiskelemään kuin tullakseen äitinsä hemmottelemiksi - ja heidän johtamikseen.

Valide sultan tarkoittaa sulttaanin äitiä ja oli Turkin ottomaanisulttaanien äidin arvonimi. Vaikuttava rivi usein vaikutusvaltaisia naisia johti Turkkia - joskin seinien ja verhojen sisältä. Haaremin politiikka oli myös yhtä kovaa ja hiottua - ja usein verisempää - kuin mikään Kremlin tai Washingtonin miesten harrastama. Jos Bosboriin heitettiin säkkiin sidottuja naisia, kuten kauhutarinat kertovat, heidät todennäköisesti heitätti sinne haaremin nainen.

Toinen Delacroixin haaremikuvitelma


ROXELANA - HÜRREM VALIDE SULTAN

Suleiman Suuren lempivaimo oli ukrainalaissyntyinen nainen, joka yleensä tunnetaan nimellä Roxelana (1510 - 1558). Nimi tarkoittaa "ukrainalainen". Turkissa häntä kutsuttiin nimellä Hürrem, "nauravainen". Hänen alkuperäisen nimensä arvellaan olleen Anastasia tai Aleksandra Lisowska, papin tytär, joka päätyi sulttaanin haaremiin Krimin tataarien ryöstöretken jälkeen.

Suleiman kiinnitti Roxelanaan huomiota, kun toinen jalkavaimo pahoinpiteli hänet.Sulttaani antoi karkoittaa pahoinpitelijän ja hänen poikansa, silloisen kruununperijän (ja antoi myöhemmin kuristaa pojan). Roxalana sai sulttaanille viisi lasta, joista yksi, Selim, nousi valtaan isänsä jälkeen. Suleiman myös vapautti Roxalanan ja otti tämän lailliseksi vaimokseen - ainoa tunnettu tapaus, jolloin sulttaani on ottanut näin ratkaisevan askeleen. Roxalana vaikutti sulttaanin ulkopolitiikkaan ja kävi kirjeenvaihtoa Puolan kuninkaan kanssa.


SAFIYE SULTAN

Safiye, "puhdas", oli Murad III:n puoliso ja Mehmed III:n äiti. Hänen arvellaan olleen albanialainen ja hän päätyi haaremiin merirosvojen ryöstösaaliina. Hän on syntynyt 1550; kuolinpäivästä ei ole varmuutta (joskus vuosien 1605 ja 1619 välillä).

Safiye oli sulttaanin kanssahallitsija sekä Muradin että Mehmedin aikana. Hän kävi krijeenvaihtoa kuningatar Elisabeth I:n kanssa ja sai tältä lahjaksi vaunut, joiss hän todella ajeli Istambulin kaduille, joskin vaunut verhottiin ensin. Siihen aikaan se oli ennen kuulumaton skandaali. Safiyen neuvonantaja, kira (nainen, joka hoiti valide sultanin ja ulkomaailman väliset talousasiat) oli Esperanza Malchi, juutalainen, kuten useimmat kirat; juutalainen nainen voi liikkua vapaasti ulkomaailmassa. Safiye ja Esperanza olivat niin läheiset, että huhu väitti heillä olevan suhde, ja väkijoukko lynkkasi Esperanzan.


KÖSEM SULTAN

Kösem (1589 - 1651) oli kreikkalainen ja Tinosin saaren papin tytär. Merkillisen paljon papin tyttäriä näissä valide sultaneissa. Kösem hallitsi virallisesti ottomaanivaltakuntaa poikansa Murad IV:n alaikäisyyden aikana ja epävirallisesti tämän täysi-ikäisyyden ajan. Kun Murad kuoli, hänen paikalleen sulttaaniksi nousi veli Ibrahim. Tämä oli henkisesti epävakaa, joten Kösem jatkoi hallitsemistaan. Ibrahim osoittautui olevan liikaa valtaistuimen takana oleville voimille, joten Kösem syrjäytti hänet ja sijoitti sulttaaniksi seitsemänvuotiaan pojanpoikansa Mehmedin. Tällä kertaa Kösem ei onnistunut. Mehmedin äiti Turhan Hatice halusi valide sultaniksi ja antoi palatsin henkivartijoiden kuristaa Kösemin.


NAKSH-I-DIL SULTAN

Eksoottisin tarina koskee Naks-i-dil sultania. Hänen väitetään olleen Aimée du Buc de Rivéry, Napoleonin keisarinna Josephinen serkku. Kun Aimée oli palaamassa Martiniquelle luostarikoulusta Ranskasta, laiva katosi merellä. Tarinan mukaan laivan kaappasivat merirosvot, Aimée päätyi sulttaanin haaremiin, kohosi lempivaimoksi ja tuli vielä seuraavan sulttaanin valide sultaniksi. Täten martiniquelaiset serkukset, Aimée ja Marie Joséphe Rose de Tascher de la Pagerie (ymmärrettävää, että Napoleon päätti kutsua häntä Josephineksi) päätyivät molemmat suurten valtakuntien hallitsijoiden puolisoiksi. Valitettavasti ikävät historioitsijat ovat tulleet siihen tulokseen, että mitä Aiméelle sitten tapahtuikin, Naksh-i-Dil hän ei ole - tunnetut vuosiluvut eivät sovi. Useat romaanit ja yksi elokuva esittävät ranskattaren sulttaanittarena.

Olipa Naksh-i-Dil sitten Aimée tai ei, hän oli joka tapauksessa ranskalaismielinen ja vapaa; hän salli haaremin naisten käydä piknikeillä ja veneretkillä. Tästä varmaan on lähtenyt liikkeelle tarina, että hän olisi ollut ranskatar. Turkkilaisten historiankirjoittajien mukaan Naksh-iDil oli kotoisin Kaukasukselta kuten niin moni haaremin nainen.

Kun ottomaanien alta heikkeni, myös heidän vaimonsa ja äitinsä löytyivät lähempää kotoa; Naksh-i-Dilin jälkeen valide sultanit olivat tserkessejä ja armenialaisia. Kun Mehmed VI luopui vallasta 1926, loppui myös valide sultanien valta.


Carle Van Loo maalasi madame Pompadourin parissakin maalauksessaan valide sultanina. Tässä valide sultan juo kahvia. Madame Pompadourin veli piti erityisesti näistä maalauksista - Ranskan hovissa tiedettiin, mikä mahti on naisella valtaistuimen takana.

Viikolla 27 - Viestejä avaruuteen

OMA KUVAMME AVARUUDESSA

Viimeisimmät tietomme avaruudesta tulevat ensi viikolla Marsista, jossa Phoenix on innokkaasti tutkimassa kauhomaansa jäätä ja muuta materiaalia pienissä uuneissa. Vaikuttaa siltä, että kuopaisut, joilla on sellaisia sadunomaisia nimiä kuin "Little Bear" ja "Goldilocks", sisältävät todella jäätä. Näitä nyt analysoidaan.


Olemme kuitenkin parantumattoman turhamaisia olentoja. Kokeilemme muiden otusten älykkyyttä pistämällä ne peilin ääreen ja katsomalla, tunnistavatko ne naamaansa piirretyn huulipunajäljen (simpanssit, gorillat, delfiinit). Joka kerran, kun lähdemme avaruuteen, pistämme myös itsemme peilin eteen. Kysyn nimittäin, kuka muu lukee niitä viestejä, joita joka lähetämme?

Yllä olevassa kuvassa on Phoenixin yläpinta. Yhdysvaltojen lipun (tietysti!) vasemmalla puolella näkyy DVD-levy. Levylle on The Planetary Society taltioinut vaikuttavan määrän materiaalia marsilaisten tai tulevien Marsin siirtolaistemme iloksi. Carl Sagan ja Arthur Clarke on nauhoitettu, ja itsensä ovat tallentaneet myös The Planetary Societyn johtaja Louis Friedman ja Kanadan osaston puolesta Judith Merrill. Lisäksi 250 000 innokasta jäsentä on saanut nimensä mukaan.

Marsin tutkijoista on DVD:lle pantu tekstejä Giovanni Schiaparellilta (käytti ensimmäisenä sanaa "canali"), ja toiselta kanavien puolesta puhujalta Percival Lowellilta. Mars-kirjallisuutta edustavat H.G.Wells (myös Orson Wellesin kuunnelma), Edgar Rice Burroughs, Isaac Asimov, Poul Anderson ja Kim Stanley Robinson. Huomioin myös, että mukana on John Varleyn novelli, joka julkaistiin suomeksi Aikakone-lehdessä vuonna 1990 nimellä "Marsin kuninkaiden saleissa", kääntäjänä Tapani Ronni. Tosin Marsiin ei ole matkannut suomennos, vaan alkuperäinen novelli.

Voyager-nauhoituksen kansi

Molemmat Voyager-luotaimet (lähtivät matkalle 1977, toimivat vielä) sisälsivät nauhoitukset Maasta ja sen elämästä. Voisi sanoa, että poikkeuksellisen optimistisia lähetyksiä. Phoenixin levyn saattaa parhaassa tapauksessa lukea joku tulevaisuudessa Marsiin matkannut Maan asukas, mutta jos Voyagerit osuvat napakymppiin, ne kohtaavat planeetan aikaisintaan 40 000 vuoden kuluttua, ja on melko epätodennäköistä, että tekniikka vastaanottopäässä on yhteensopivaa.

Nauhoitus sisältää joka tapauksessa luonnonääniä (tuuli, ukkonen, linnunlaulu ja valaiden ääntelyä), musiikkinäytteitä, tervehdyksiä 55 eri kielellä (suomen kieli ei ole mukana) ja presidentti Jimmy Carterin ja YK:n Kurt Waldheimin kirjoitetut puheet. Koska Pioneer-luotaimen alastomista ihmishahmoista oli tullut ikäviä kommentteja, Voyagerit eivät sisällä säädyttömiä kuvia.

Pioneer-kuva


Pioneer-luotaimet 10 ja 11 lähtivät matkaan 1972 ja 1973. Ne saattavat kohdata Aurinkokunnan ulkopuolisen planeetan 4 miljoonan vuoden kuluttua. Viestin perille meno on tuskin silloin enää tärkeää, eikä suurta merkitystä ole sen sisällölläkään. Ihmishahmot olivat silti jo kiistan kohde; alkuperäisessä piirroksessa naisen jalkoväliin oli piirretty myös lyhyt pystysuora viiva, mutta se sensuroitiin häveliäisyyssyistä.

Viikolla 26 - Henry Fuseli

HENRY FUSELI -
PAINAJAISIA JA ROMANTIIKKAA

Henry Fuseli (1741-1825) oli saksalais-sveitsiläinen britti, jonka nimi yhdistetään pääasiassa yhteen maalaukseen - "Painajainen".

"Painajainen" on havaintoesimerkki romantiikan ajan voimakkaista, vääntyneistä hahmoista. Samalla se tuo erinomaisesti esiin painon tunteen rinnalla, joka liittyy myös unihalvauksena tunnettuun tilaan. Hevosenpää taka-alalla muistuttaa, että englanninkielinen sana "nightmare" tarkoittaa myös yön tammaa. Sopisi myös mainita, että varsinkin Yhdysvalloissa yhdisetään unihalvaus nykyään UFO-kaappauksiin - moderni versio marasta tai painajaisesta.


Fuseli oli niin mielistynyt aiheeseen, että hän teki siitä toisenkin version. Tässä sommitelmassa hevonen on paremmin esillä.

"Painajaisten" naishahmo saattoi muuten olla Fuselin vaimo Sophia Rawlings, joka alkuaan oli hänen mallinsa. Sophia taisi olla tiukka nainen. Fuselin piiriin kuului Mary Wollstonecraft,, jonka kanssa Fuselilla ilmeisesti oli suhde. Heidän piti lähteä yhdessä Pariisiin, mutta Sophia puuttui asiaan, eikä Mary enää koskaan varjostanut heidän kynnystään.

Minusta tuntuu oudolta, että Fuseli viihtyi niin hyvin Englannissa. Hänen tyylinsä ja mieltymyksensä olivat ehdottoman saksalaista romantiikkaa. Tosin juuri Fuselin aika oli myös goottilaisen romantiikan aikaa - Udolphon mysteerit, Frankenstein ja Otranton linna värisyttivät Eurooppaa Fuselin elinaikana. Saksalainen romantiikka etsi myrskyäviä vesiputouksia, villiä luontoa ja sydämen raivoa. Fuseli maalasi myös saksalaisia kohtauksia, ja ylipäänsä lihaksia pullistelevia voimahahmoja ja väkivaltaisia sommitelmia (italialaisessa taiteessa Michelangelo oli tehnyt häneen vaikutuksen opiskeluaikoina).

Fuseli maalasi sarjan, joka perustui Miltonin "Kadotettuun paratiisiin". Miltoniltakin hän onnistui löytämään sydäntään lähellä olevat kohdat - en olisi omin päin uskonut, että "Kadotetussa paratiisissa" mainittiin Lapin noidat.

Saatana jättää Kaaoksen valtakunnan Henry Fuselin kuvaamana

Henry Fuseli ei elänyt vain romantiikan ja goottilaisen kauhun kaudella, hänen elinaikaansa osui myös Ranskan vallankumous, tuo veren ja hurmion aika, jolloin puhuttiin suuria sanoja ja heiluteltiin käsiä korkealla ilmassa. Ylipitkiä käsiä viuhdotaan useissa Fuselin töissä, kuten tässä Macbethin unissakävelykohtauksessa:

No, mikä tässä on niin kummallista? Se vain, että Ranskan vallankumouksen hovimaalari oli Jacques-Louis David, joka yleensä mainitaan esimerkkinä klassisuudesta. David oli sadisti, joka oli terrorin aikana kuin kotonaan, kulki murhaavan joukon mukana vankiloissa (joissa roskaväki hakkasi vankeja kappaleiksi) ja luonnosteli verilöylyn uhrien kuolinkouristuksia. David rauhoittui ihmeesti, kun Napoleon tuli valtaan, mutta kyllä hänenkin tauluissaan heilutellaan käsivarsia, ja vieläpä luonnottoman pitkiä.

Jacques-Louis David: Sabiinittaret

Olisi kiintoisaa tietää, kumpi matki kumpaa, Fuseli vai David.

Olisi myös kiintoisaa tietää, miten Fuseli olisi maalannut lähempänä nykyaikaa. Sekä Hitler että Stalin olisivat voineet olla mieltyneitä hänen lihaksikkaisiin hahmoihinsa; toisaalta yliluonnollisuus ei olisi kelvannut kummallekaan diktaattorille. Voin vain olettaa, että hän olisi mieluummin maalannut Wagnerin oopperoita kuin terveitä maatyöläisiä traktoreineen.

Ja viimeinen kummasteluni aihe; yrittikö "Sydämen asialla" -sarjan hautausurakoitsija Bernietä muistuttava Fuseli kompensoida kiltteyttään rajuilla tauluillaan, vai oliko hänellä todella niin kiihkeä sielunelämä?

Henry Fuseli

Viikolla 25 - Nahanvaihtajia ja epäluomia

HAHMONVAIHTAJAT

Kaikilla kansoilla on taruja hengistä, jotka muuttavat itsensä naisiksi (miehiksi muuttuvia on vain ihmissusissa ja selkieissä). Olipa kyse joutsenneidoista, selkieistä tai vaikkapa käärmeistä, he ovat yleensä hyväntahtoisia tai eivät ainakaan häijyjä, ja useasti se on ihminen, joka huijaa, eikä päinvastoin.

Kuten johdonmukaista on, selkiet esiintyvät Pohjois-Atlantin saarten ja rantojen tarustoissa. He pukeutuvat hylkeennahkaan lähteissään mereen, ja riisuvat sen tullessaan maihin. Useissa tarinoissa mies kätkee hylkeennahan ja saa näin selkienaisesta vaimon itselleen. Toisinaan nainen läytää vieraan rakastajan, joka muuttautuu taas hylkeeksi ja ui pois.

Taruja käärmeistä, jotka muuttuvat kauniiksi neidoiksi, tunnetaan Intiasta. Suomalaisissa kansansaduissa on aiheesta versioita. Joel Lehtonen on kertonut omalla tyylillään yhden satukokoelmassaan "Tarulinna". Poika pelasti käärmeen pulasta ja käärme vei hänet linnaansa. Hei ei kuitenkaan avioliiton autuutta päästy kokeilemaan, koska poika oli liian varovainen:

Poika meni kissoineen ja koirineen saliin, ja ne käärmeet kahden puolen kumartelivat hänelle, ja salissa soivat kuin pyypillit. Mutta se valkoinen, helttapää käärme kysyi pojalta:
- Mitäs nyt tahdot palkkioksesi? Saat valita joko minut itseni tais ellaisen kultaisen sormuksen, että kun se lävitse katsoo ja ajattelee mitä toivoo, heti saa.
Kun käärme sanoi niin, sille tuli kädet ja jalat. Sen suu tuli sieväksi ja supukaksi, silmät sinisiksi ja kirkkaiksi, sille kasvoi tukka ja se muuttui niin kauniiksi mamseliksi, että pojan silmät olivat siihen jäädä.
- Minä olen noiduttu käärmeeksi ja ainoastaan kerran viikossa olen ihmisenä! se mamseli sanoi. Kumman nyt tahdot palkkioksesi, minut vai kultaisen sormuksen?
Hyvin teki pojan mieli sitä mamselia, vaikka peloittaahan se, kun se on vain kerta viikossa ihmisenä. Hyvin tekisi mieli kultaista sormustakin. Viimein poika sanoo:
- Mitäpäs minä korealla mamselilla, kun ei ole rahaa eikä mitään, millä elättää itseäni ja näitä kissaani ja koiraani. Kyllä minä haluaisin sitä kultaista sormusta!

Munechika takoo kuuluisaa miekkaansa nimeltä ko-kitsume-maru (Pikku kettu) kettuhengen auttamana, maalannut Ogata Gekko 1873

Kettuhenget - Japanissa kitsunet, Kiinassa Hu li jing - rakastuvat mieheen todella ja auttavat häntä, kuten miekkaseppä Munechikaa. Kiinassa yksinäiset oppineet tuntuvat vetävän puoleensa kettuja ja aavenaisia.

Selkien kaltaisia joutsenneitoja löydetään Siperiasta Suomeen. Tarina on yleensä sama kuin selkieiden kohdalla - mies löytää joutsenneidon kylpemässä ihmishahmossaan ja ottaa haltuunsa höyhenpuvun. Kun neito saa sulkansa takaisin, se lentää joutsenena pois. Joskus käy huonommin, kuten Eino Leinon "Helkavirsissä"

Päivä hongat jo punasi,
tuli tuska impyelle:
"Suo mulle sulkani takaisin,
tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun omani?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti,
Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli miehen nuoren.

Neiti lentohon lehahti,
noustessa kesäisen päivän.

EPÄLUOMAT

"Epäluoma" on ehkä turhan karu sana sellaisista olennoista kuin Saaban kuningatar, jonka islamilaiset tarut kuvaavat kauniina naisena, jolla on silti joko tavattoman karvaiset jalat tai peräti vuohen sorkat. Salomo, joka näissä taruissa on maagikko, paljastaa jalat, koska hänellä on palatsissaan peililattia. Se ei Salomoa häiritse; hän tekee taian maagisella sormuksellaan ja loihtii karvat ja kaviot pois. Tähän taruun viittaa Gustave Flaubert "Pyhän Antoniuksen kiusauksessa", kun apina kohottaa Saaban kuningattaren hameenlievettä ja kuningatar lähtee yhdellä jalalla hyppien: "Näin kaunis nainen!"

John William Waterhouse: Odysseus ja seireenit

Epäluomiksi voi kyllä hyvällä syyllä nimittää seireenejä, joihin Odysseus törmäsi matkallaan. Harpyijat olivat myös osaksi lintuja, osaksi naisia, mutta niiltä puuttui seireenien lauluääni tai viisaus; Odysseus tuli vietellyksi lupauksella viisaudesta, ei laululla. (Kuten kaikki tietävät, hän pani miehensä tukkimaan korvansa vahalla ja sitomaan sankarin itsensä mastoon). Homeroksen jälkeiset runoilijat antoivat seireeneille ikävän lopun; koska Odysseus onnistui pakenemaan niitä, ne hukuttautuivat. Harpyijat, seireenien rumat sisarpuolet, olivat todella pahaluonteisia ja huonotapaisia. Niiden jälki tuo mieleen merimetsot; likaa ja ulosteita.

Akseli Gallen-Kallelalla oli ilmeisesti mielessään joko harpyija tai seireeni, kun hän maalasi "Sammon ryöstön".


Ihmissudet ovat valtaosaltaan miehiä, kumma kyllä, samoin ihmistiikerit ja muut metsästäjien kilpailijat. Sillä tavoin ne sukupuoliroolit toimivat mytologiassakin.