Mustan aukon keksijä

JOHN WHEELER

Mustat aukot ovat juuri olleet otsikoissa - hiukkaskiihdytin käynnistettiin ja herätti kiihtymystä ja pelkoja siitä, että se loisi mustia aukkoja. Aiheetta muuten. Sen jälkeen, kun tämä mystinen nimitys on tullut esiin, sen ympärille on kerääntynyt epämääräistä huolestumista, pääasiassa siksi, että se kiihdyttää mielikuvitusta, mutta tiedot puuttuvat.


John Wheeler (1911-2008) tuskin tarkoitti säikytellä kadun miehiä ja naisia. Hän oli fysiikan johtava heeros koko toimintansa ajan ja loi useita muitakin kiehtovia termejä - informaatiofysiikka, madonreikä, kvanttivaahto. Pitkän uransa aikana Wheeler ei ainoastaan pannut fysiikkaa uusiksi. Hän työskenteli Nils Bohrin kanssa, väitteli Einsteinin kanssa, auttoi Manhattan-projetissa luomaan atomipommia (ja myöhemmin vetypommia) ja opetti suuren määrän uuden polven fyysikoita Princetonissa - Nobel-palkittu Richard Feynman ja multiuniversumiajatusta kehittänyt Hugh Everett muiden joukossa.

Kiinnostavaa ajatella, että mies, joka sai Einsteinin tuskastumaan ajatuksellaan kvanttifysiikan epävarmuusperiaatteesta - Einstein kysyi häneltä kerran, onko Kuu siellä silloin, kun kukaan ei katso sitä - on niin täysin tuntematon ihmisille tieteen kovan ytimen ulkopuolella. Luultavasti hän ei tehnyt mitään sanomalehtiin kelpaavaa, kuten Einstein pistäessään kielensä ulos valokuvauksen aikana. Tai sitten Wheelerin ajatukset olivat niin utopistisia, matemaattisesti vaikeita tai tieteellisiä, että niistä ei saanut otetta ennen kuin muut omaksuivat termit ja kirjoittivat niistä ymmärrettävämpiä (Stephen Hawking esimerkiksi). Tosin sanapari "musta aukko" ei ole Wheelerin itsensä - eräässä seminaarissa joku kuulija heitti sanaparin ilmaan ja Wheeler sieppasi sen sieltä.

Wheeler itse kuvasi osuuttaan uuden fysiikan kehittämisessä 25 vuotta sitten antamassaan haastattelussa näin:

“If there’s one thing in physics I feel more responsible for than any other, it’s this perception of how everything fits together,” he said. “I like to think of myself as having a sense of judgment. I’m willing to go anywhere, talk to anybody, ask any question that will make headway.

“I confess to being an optimist about things, especially about someday being able to understand how things are put together. So many young people are forced to specialize in one line or another that a young person can’t afford to try and cover this waterfront — only an old fogy who can afford to make a fool of himself.

“If I don’t, who will?”

Kuvassa galaksi Centaurus A, jonka ytimessä saattaa olla supermassiivinen musta aukko

Sota Jenkinsin korvasta

MITÄ OUDOIN NIMI SODALLE

1700-luvulla käytiin molemmin puolin Atlantia kolme vuotta sotaa korvan vuoksi, upotettiin laivoja ja vallattiin kaupunkeja. Korvan omistaja oli Robert Jenkins, joka komensi prikiä nimeltä Rebecca. Korva ja mies irtautuivat toisistaan vuonna 1731, ja omistaja kantoi korvaa mukanaan etikkaan säilöttynä seitsemän vuotta ennen kuin irronut läpykkä johti sotaan.

1700-luvun mielikuvituksellinen kuva korvan leikkaamisesta ja seurauksista

Selkkauksen taustana olivat Euroopan vuosikymmeniä kestäneet sodat, joista viimeisin oli Espanjan perimyssota. Eräs rauhan ehdoista oli ns. asiento, oikeus rajoitettuun kauppaan Espanjan siirtomaissa. Siirtomaakauppa oli närästänyt Englannin ja Espanjan välejä jo kelpo Bessie-kuningattaren aikana; siirtomaakauppa oli hyvin tuottoisaa, ja Elisabethin kuuluisat sotasankarit, muun muassa Francis Drake, olivat kauppamiehiä silloin kuin onnistuivat, ja vetivät tykit esiin, jos eivät onnistuneet. Sillä tolalla asiat olivat vielä 1731, jolloin Robert Jenkins ja Rebecca joutuivat espanjalaisen guardia costan pysäyttämiksi. Utrechtin rauhanehtoihin kuului Englannin oikeus lähettää tietty määrä orjia ja yksi kauppalaiva vuodessa Espanjan siirtomaihin. Todellisuudessa kauppaa tietysti käytiin koko ajan. Espanja ei voinut toimittaa siirtomaihinsa niin paljon tavaroita ja orjia kuin nämä halusivat, ja Englanti luonnollisesti halusi niin paljon tuottoisaa kauppaa kuin pystyi.

Myöhemmin on ollut suurta epäselvyyttä siitä, miten kaikki oikein kävi. Toisten mukaan Jenkinsin laivan pysäytti la Isabela, toisten mukaan alus oli sluuppi San Antonio. Sen kapteeni oli joko Juan Francisco tai Juan de Leon Fandino. Joka tapauksessa vuonna 1738 kapteeni Jenkins ilmestyi Englannin parlamenttiin mukanaan kuulusia korva ja väitti, että espanjalainen oli pysäyttänyt hänen laivansa, etsinyt sieltä salakuljetustavaraa, silpaissut miekalla häneltä korvan irti ja sanonut: "Jos Englannin kuningas olisi tällä laivalla ja rikkoisi lakia, tekisin saman hänelle." Tästä loukkauksesta akoi sota.


Yllä 1700-luvun kaiverrus, jossa Jenkins näyttää korvaa kuninkaalle - tapaus, jota ei koskaan sattunut (ja nykyään historioitsijat epäilevät, että hän ei esitellyt korvaa edes parlamentissa, vana toimitti kirjallisen valituksen amiraliteetin kautta ilmoittaen, että "espanjalaiset olivat ryöstäneet hänen lastinsa ja päästäneet laivan ajelehtimaan".

Ihmetystä on herättänyt, miksi kapteeni Jenkins odotti seitsemän vuotta ennen korvan esittelyä. Jotkut väittävät, että hän oli lurjus, jolta korva oli leikattu rangaistukseksi varkaudesta hänen istuessaan häpeäpaalussa. Jotkut väittävät, että se irtosi kapakkatappelussa. Kummankin koulukunnan mukaan kapteeni Jenkins oli palkattu nostattamaan intohimoja, koska aika siirtomaasodalle oli sopiva. Jotkut puolestaan väittävät, että korvanleikkaaja ei edes ollut guardia costan kapteeni, vaan merirosvo, privateer. Joka tapauksessa aika oli oikea, sota syttyi, ja sitä käytiin pääasiassa Karibialla, Georgiassa (siis Amerikan) ja Floridassa, kunnes se sulautui Itävallan perimyssotaan, jota puolestaan jatkettiin huomattavan monta vuotta lisää.

Korvan omistaja itse, kapteeni Jenkins, nimitettiin St.Helenan saarelle kahdeksi vuodeksi selvittelemään saaren korruptoituneen kuvernöörin asioita. Sen jälkeen Jenkins jatkoi uraa laivastossa (sota-aikana kaikki pätevät kauppalaivaston miehet päätyivät sota-aluksiin) ja kuoli 1745 syystä, jota ei ole kirjattu historiaan. Jenkinsin osuus oman aikansa historiassa oli ohi, mutta hänen muistonsa on jäänyt lukuisiin seikkailuromaaneihin, joita on kirjoitettu Sodasta Jenkinsin korvasta (joskaan yhtään ei ole suomennettu).

Nykyajan Sardanapalus

CHRISTOPHER FOWLERIN TUHO

Tarmo Kunnas on kirjassaan "Paha" määritellyt monia pahuuden lajeja, muun muassa itsekkään pahan. Havainnollisena esimerkkinä on kuningas Sardanapalus. Kun Babylonin piirittäjät syöksyivät sisään, kuningas antoi surmata kaikki vaimonsa, orjansa, koiransa ja hevosensa ja lopulta itsensä sekä sytyttää palatsin tuleen. Millään muulla ei ollut arvoa kuin hänellä itsellään. Kaikki muu oli vain esineitä, joilla ei ollut omaa elämisen oikeutta, pelkkiä kuninkaan koristeita ja mahdin osoituksia.

Eugene Delacroix: Sardanapaluksen kuolema

Melko karmiva kaiku tästä teosta koettiin Englannissa, missä 1. syyskuuta naapurit huomasivat Osbastonin kartanon Shropshiressä olevan tulessa. Kun palomiehet saapuivat paikalle, tuhon kammottavuus alkoi paljastua.

Entinen miljonääri Christopher Foster oli ampunut vaimonsa (takaraivoon), tyttärensä, neljä koiraansa, kolme hevostaan ja itsensä. Hän oli ensin ajanut hevostenkuljetuskärryt ajotien poikki ja ampunut renkaat hajalle estääkseen ketään pääsemästä kartanon alueelle, sitten surmannut kaiken elävän, sytyttänyt tuleen kartanon ja ampunut itsensä - tämä ainakin on tapahtumasarja, johon poliisi on päätynyt.

Teon motiivi: ulosottomiehet ehtivät kartanoon vain muutamia tunteja tapahtumien jälkeen. Öljyputkiyritys oli kaatunut.


Kartanon palaneet kuoret

Hän on ajatellut, että jos hän joutuu luopumaan omaisuudestaan, ei sitä saa kukaan muukaan. Hän rakasti vaimoaan ja tytärtään, joten hänen henkisen tilansa on pitänyt olla hyvin järkyttävä, kun hän ryhtyi tekoon, perhettä lähellä oleva lähde sanoi brittilehti Sunille. (IS)

While his business failed, he continued to live the high life, owning a fleet of luxury cars, sending Kirstie to private school and spending thousands upgrading his house, shooting and fishing trips and properties abroad. (Telegraph)

The failed millionaire, who made a fortune from developing oil rig pipe insulations, used his expertise to turn the mansion into a tinderbox.

He flooded the ground floor with the contents of a 1,500 litre domestic oil tank - ensuring that when he struck a match the building would burn with incredible intensity.

Meanwhile, a friend who was at a neighbour's barbecue with the Fosters hours before last week's blaze said the family seemed totally at ease.

Julian Edwards, 36, said: "Chris and Jill were fine, no different to normal. We don't know what happened. We cannot get our heads around it." Host John Hughes said: "Nobody knew of their financial situation." (Mirror News)

Arvaukseni on, että vaimo ja tytär eivät tienneet kohtaloaan. Tytär rakasti ratsastusta ja oli juuri tullut hyväksytyksi ratsastuskilpailuun. Vaimo tuskin olisi ollut hilpeänä ja huolettomana grillijuhlissa, jos olisi tiennyt viettävänsä elämänsä viimeisiä tunteja. Vain kuningas Sardanapalus tiesi. "Jos hän joutuu luopumaan omaisuudestaan, ei sitä saa kukaan muukaan."

Uutissatoa

OIKEAKIELISYYSONGELMA

Lehdissä on yleistynyt sana "huumekuski". Minun korvaani se särähtää. Mielestäni huumekuski on henkilö, joka kuljettaa huumeita (myös huumekuriiri), mutta toimittajat näyttävät ajattelevan, että kyseessä on huumeissa ajeleva henkilö.

Otanpa esiin analogian. "Juoppokuski" on yksilö, joka on lähtenyt viemään juovuksissa olevia ystäviään autolla kotiin. Jos kuski on juovuksissa, hän on rattijuoppo. Tällä hetkellä en keksi korviketta huumeajajalle, mutta voisivatko työkseen kirjoittavat yrittää?


HYSSÄLÄN ULKOISTETUT SAIRAAT


Ministeri Hyssälä on taas saanut aivomyrskyn. Hän haluaa ulkoistaa sairaat.

Hyssälä kirjoittaa, että sairaala toimii eräänlaisena hotellina, jossa tarjotaan muun muassa siivous- ja ravitsemuspalveluita ja vaatehuoltoa. (HS)

Hotellipa hyvinkin. Muistanpa ajan joskus 90-luvun alussa, jolloin ulkoistettiin mielisairaat. Siellä he vieläkin kävelevät kaduilla ja puhelevat ilmaan ilman kännykkää - ja kuuntelevat vastauksia. Aina silloin tällöin he päätyvät otsikoihin asti, kun puukottavat jonkun päästäkseen hoitoon.

Tässä hiljakkoin mieheni tarvitsi lääkäripalveluja kotiin, koska hän ei juuri sillä hetkellä pystynyt lähtemään lääkäriin, mutta tarvetta ei ollut ihan ambulanssiin asti. Ensin soitin kotisairaanhoitoon (pyydettyäni ensin omalääkäriltä ohjeita.) Luvattiin ottaa yhteyttä. Yhteys oli varoittamatta oven takana - kesäharjoittelija; ei ollut löytynyt puhelinnumeroa (olin antanut niitä kaksi). Lisää puhelinsoittoja. Sitten tuli jo kotilääkärikin sairaanhoitajalla vahvistettuna. Odotin, että tämä joukko pystyy ottamaan verikokeen (olin jo puhunut usealle henkilölle, että sellainen tarvitaan, myös sille kesäharjoittelijalle). Eivät pystyneet. Tuli kolmas henkilö ottamaan ne verikokeet. Kaikki eri firmoista. Tuloksia ei sitten tullutkaan; soitin lopulta omalääkärille, joka ei ollut niitä saanut, ja sitten sinne pisteeseen yksi, josta tulokset löytyivät, ja sitten uudelleen omalääkärille, joka soitti puhelimella apteekkiin, josta sain jopa reseptin.

Tuli varmasti edulliseksi ja kätevästi. Jos Hyssälän malli hyväksytään, niin ehkä saamme vielä siivous- ja ravitsemuspalvelut ja vaatehuollonkin.


MARKIISI VASTAAN MARKIISI

Markiisi ja professori Luigi de Anna on kasvattamassa herneitä aristokraattisessa nenässään, koska Pizzeria Dennis käyttää viirissään Italian lipun värejä.

Italian lippu

Pizzeria Dennis

Professori ilmoittaa, että Turun italialaiset ovat kovasti ottaneet itseensä.

- Pizzakokin kuva viestittää stereotypiaa italialaisista makaroneina. Olisi syytä kunnioittaa paitsi pizzaa myös maata, josta se on lähtenyt maailmalle, professori katsoo. (IS)

Voi voi sentään. Dennis on jo yli 30 vuotta opettanut suomalaisille, mitä on todella herkullinen pizza, ja nyt yhtäkkiä Turun italialaiset ovat huomanneet sen. Voisiko joku kertoa professorille, että suomalaiset eivät ole kutsuneet italialaisia makaroneiksi sen jälkeen, kun Dennis ilmestyi kuvioihin? Että pizzasta on tullut paitsi suomalaisen ruokalistan erottamaton osa, myös ruoka, jota kehtaa tarjota arvovaltaisimmillekin - suuressa määrin Dennisin ansiosta? Ja että vihreä, valkoinen ja punainen väri eivät ole Italian yksinoikeus - samat värit ovat esimerkiksi Unkarin lipussa.

Rauhoittaaksemme italialaista aristokraattia lupaan, että aina syödessäni pizzaa (tai makaronia) pidän hiljaisen hetken Italian kunniaksi. Auttaako? Muuten, vanhana Italian-kävijänä ilmoitan, että pasta on paljon parempaa kuin pizza - ja että Dennisiltä saa myös erinomaista pastaa.

Sotasankarien kuolema

SANKARIEN KUOLEMA 1700-LUVULLA

Sotaa käsittelevässä taiteessa oli perinteenä esittää kuolleina tai kuolevina viholliset, ei omia sankareita. Vaikka he olisivat kaatuneet taistelussa, heidät esitettiin sankareina, pystypäin ja seppele päässä.

Kuoleman ihannointi tuli kuviin mukaan kristinuskon myötä, hyvä esimerkki kuvan asettelusta on ikoni Neitsyt Marian kuolemasta, yleistyvä kuva-aihe varhaiskeskiajalta, tässä ikonityyliin:

Kun Britannia ja Ranska taistelivat seitsenvuotisessa sodassa siirtomaiden omistuksesta, sota oli erittäin epäsuosittu ja hyvin kaukana. Tästäkö johtunee, että yhtäkkiä tulivat muotiin ikonityyppiset kuvat kenraalien kuolemasta ihannoidusti, silmät luotuina taivaisiin, hartaiden ja kyynelöivien seuraajien ympäröiminä. Huomautan varovasti, että kukaan missään ei ole kuollut tällä tavoin taistelussa, vaan kuolema on yleensä raaka,verinen ja epäsiisti eikä seurue juurikaan ehdi kiinnittämään tapahtumaan huomiota, koska heillä on liian kiire pysyä tise hengissä. Se ei estänyt maalareita ylevöittämästä tapahtumaa.


Muodin taisi aloittaa maalari Benjamin West maalauksellaan kenraali Wolfen kuolemasta. Taulussa oli kaikki: ylevä kuoleva, järkytystä ja murhetta osoittavat henkilöryhmät ja vieläpä jalo villi. Aikalaiset eivät tainneet itetoisesti yhdistää maalausta kristilliseen taiteeseen, mutta alitajuinen vaikutelma oli voimakas. "Wolfen kuolema" oli aikoinaan amerikkalaisissa ja kanadalaisissa kodeissa yhtä yleinen kuin "Taistelevat metsot" meillä. Ei ihme, että lisää seurasi:

Kenraali Montgomery kuoli yhtä ylevästi. Tällä kertaa jaloja villejä esittivät nahkapukuiset Amerikan uudisasukkaat. Maalaus osoittaa taustaltaan tyylikkäästi, että taistelu Quebecistä käytiin lumimyrskyssä, mutta peittää kenraalin kuoleman hauleista, jotka osuivat suoraan päähän - sotkuinen kuolema.

Maalausten asetelma oli vakiintunut niin, että Watteau - kuvatessaan kenraali Montcalmin kuoleman - joutui muuttamaan sommitelmaansa.

Kaiverruksessa ovat kaikki elementit tallella, jopa villi-ihmiset sankarillisissa asennoissa kirves kourassa. Pöllähtäneen näköinen sotilas vasemmassa reunassa tosin turmelee sankarillista vaikutelmaa. Niinpä Watteau teki toisen version, joka noudatti täsmälleen muodikasta mallia.

Tässä ovat jo elementit kohdallaan: polvistuvat intiaanit vasemmassa reunassa, palvovat sotilaat - jäljellä on vain patja, jolle kenraali kuolee - hän ei kaatunut taistelukentällä, vaan sai haulipanoksen vatsaansa, kannettiin kenttäsairaalaan ja kuoli useiden tuntien kärsimysten jälkeen.

Kun amiraali Neson kuoli, hänet kuvattiin ylevänä pyhimyksenä tahrattoman valkoislla lakanoilla. Tämä on se maalaus, josta britit eniten pitävät:


Tietysti Benjamin Westin piti panna hyppysensä sekaan ja tehdä oma versionsa amiraalin kuolemasta:

Tämä meni jo farssin puolelle - jaloa villiä esittävät puolialastomat merimiehet, koko linjalaivan miehistö esiintyy riveinä symboloimassa surevaa Englantia ja takana meritaistelu siltä varalta, että joku ei tietäisi, missä tilanteessa Nelson kuoli.

Tyyli oli viety äärimmilleen ja maalarit siirtyivät helpotuksesta huokaisten Ranskan vallankumouksen tyyliteltyihin kuolemankuviin.

David: Maratin kuolema

Söivätkö atsteekit ihmisiä...

... JA MITEN PALJON?

Atsteekkien ihmisuhrit ovat olleet tunnettu ja kauhisteltu aihe siitä asti, kun Hernan Cortesin joukot näkivät (ja myöhemmin kokivat), miten sydän repäistiin elävän ihmisen rinnasta ja kohotettiin uhriana jumalille. Jo 1800-luvulla kirjoitetusta William Prescottin "Meksikon valloituksesta" (suomennettu 1942) asti lukeva yleisö on tiennyt, että atsteekit myös söivät ihmislihaa.


Kysymys on, miten paljon? Jutusta ei oltu kovin kiinnostuneita ennen Marvin Harrisia. Hänen kirjansa "Cannibals and Kings", suomennettu nimellä "Kulttuurin synty", toi esiin monia mielenkiintoisia yhteyksiä ravinnon ja uskonnon välillä - kuten miksi sianliha on kielletty juutalaisilta ja muslimeilta. Hän otti esiin kysymyksen atsteekkien ihmislihan syönnistä ja väitti, että ihmiset olivat välttämätön osa atsteekkien dieettiä, koska heiltä puuttui proteiini. Hän nojasi myös varhaisen conkistadorin Bernal Diazin muistelmiin. Bernal Diazia ei kuitenkaan pidetä aivan luotettavana lähteenä. Niinpä keskustelu raivoaa.

Toisella puolella ovat sellaiset atsteekkien kulttuurin tutkijat kuin Jacques Soustelle, joka torjuu täysin ajatuksen proteiinin puutteesta:

Tähän aikaan Keski-Meksikossa olikin runsaasti riistaa: jäniksiä, kaneja, vuohia, villisikoja ja lintuja - fasaaneja, variksia, kyyhkyjä ja ennen kaikkea lukuisia vesilintuja... opittiin syömään myös merikaloja, kilpikonnia, hummereita ja ostereita... kalkkuna on peräisin Meksikosta, jossa se oli kesytetty jo ammoisina aikoina... se oli yleisin kotipihanlintu... ruoaksi lihotetut koirat taas olivat erityistä karvatonta rotua.

Toinen ääripää ovat ihmislihan syöntiä korostavat kirjoittajat, kuten Daniel Diehl ja Mark Connelly. Heidän mukaansa koko kansakunta söi ihmisiä:

The bodies were then kicked over the edge of the pyramid to be divided among the people below according to social rank: the priest and noble classa getting the reverend internal organs, thighs going the high council, and the commoners being left with the lesser chops and roasts.

Kumpi kuva on lähempänä oikeaa: yllä esitetty kohtaus ärisevästä koiratarhasta raivohulluja lihan repijöitä vai Soustellen kansakunta, joka söi - maissin, amarantin, salvian ja muiden kasviksien lisäksi - kalkkunaa ja riistalintuja?

Sananvalinnoistani lienee jo käynyt selväksi, kumpi näkemys minun mielestäni on lähempänä oikeaa. Atsteekkien uhrit olivat juuri sitä - vakava sopimus ihmisten ja jumalien välillä. Atsteekit elivät julmassa maailmassa, josa veri oli tarpeen pitämään auringon liikkumassa, sateen lankeamassa ja maissin kasvamassa. Uhrimenoja vietettiin joka kuukausi (atsteekkien kalenterissa oli 18 kuukautta). Toiset kuukaudet vaativt yhden, hyvin valmistellun uhrin, toiset monia, suurten temppelien rakentamisessa voitiin uhrata jopa 20 000 ihmistä, mutta ne olivat erittäin poikkeuksellisia tapauksia. (Espanjalaiset toimitettiin kallotelineisiin, mutta molemmat osapuolet katsoivt toistensa olevan paholaisen inkarnaatioita - espanjalaiset eivät ymmärtäneet ihmisuhreja eivätkä intiaanit espanjalaisten tapaa käydä totaalista sotaa.) Uhrien määrää laskiessa on muistettava, että uhrit liittyviät sotiin. Kun atsteekit olivat saaneet valloituksensa tehdyiksi, he pitivät yhä yllä niin sanottua "kukkaissotaa" yhden itsenäisen kaupungin kanssa, jotta molemmat kaupungit saisivat uhreja jumalille. Talonpojat, maceuallit, olivat kokonaan tämän kierron ulkopuolella. Heti alkuun voidaan siis laskea, että puolen miljoonan asukkaan kaupunkia (puhumattakaan maaseuduta) ei voi ruokkia ihmisillä. Tarvittava ruumiiden määrä olisi typerryttävä. Uhrit tulivat yhteiskunnan ylemmiltä portailta, joka olisi nopeasti kuluttanut itsensä loppuun ruokkimalla väestöä omilla ruumiillaan.

Käännyn antropologi Inga Clendinnenin puoleen.

Hän tuo esiin soturin voimakkaan samaistumisen uhriksi tuomaansa sotavankiin. Kuten Soustelle sen ilmaisee:

Kun mies otti vangin, hän sanoi: "Tässä on rakas poikani". Ja vanki sanoi: "Tässä on kunnioitettu isäni." Vangin kaapannut sotilas, joka oli läsnä tämän kuollessa alttarin edessä, tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi vankiaan rajan taakse samanlaisen kuoleman kautta.

Kun vangittu soturi oli uhrattu, vangitsija vei kotiin pienen määrän uhrin lihaa. Tämä liha pantiin maissikeon päälle, ja soturin perhekunta söi jokainen vähän tarjottua lihaa. Soturi itse ei koskenut siihen, koska hän näki itsensä uhrilautasella. Uhrin veri koottiin kuppiin ja sillä voideltiin kaikkien kaupungin temppeleiden alttareita. Verta yleensäkin käytettiin; papit joivat uhrin verta, hallitsijalle tarjottiin verta maissijauhoon sekoitettuna.

Clennindenin lopputulos on, että atsteekit söivät uhrien lihaa, mutta eivät päivällisen osina, vaan kunnioituksen tunteesta. He yhdistivät ihmiset ja maissin, josta heidän elämänsä riippui. Ihminen kasvoi maasta, kuoli ja nautittiin, kuten maissi kasvoi ja kuoli. Heidän kulttuurinsa oli äärettömän tietoinen elämän lyhyydestä ja epävakaudesta, mutta ihmisiä ei tapettu päivällispöydän täytteeksi, vaan tarjouksena maalle ja sen kasvulle ja muistutuksena elämän epävarmuudesta. Tämä vastaa myös kysymykseen, jonka Clendinnen esitti tutkimuksensa alkuun ja jonka Soustelle tuo esiin: miksi uhrit menivät sovinnolla uhripöydälle? He tekivät sen uskonnollisesta tunteesta.

Tämä sairas maailma

ISSEI SAGAWAN KUULUISUUS

Issei Sagawa on japanilainen miljonääriperheen vesa, joka syntyi vuonna 1949 ja vuonna 1981 Sorbonnessa tappoi, söi ja häpäisi hollantilaisen opiskelijatytön. Itse tekoon en puutu, koska näppäimistö ei pidä siitä, että sen päälle oksennetaan. Sagawalla oli ollut lapsuudestaan asti haave syödä kaunis, valkoinen tyttö, ja sen hän teki.

Ranskassa hänet todettiin mielenvikaiseksi ja sijoitettiin asiaankuuluvaan instituuttiin. Tässä vaiheessa miljonääriveli puuttui asiaan. Seuraus oli, että Sagawa siirrettiin Japaniin ja todettiin mieletään terveeksi. Japanin poliisi oli samaa mieltä ja halusi viedä hänet oikeuteen ja tuomita. Ranskasta ilmoitettiin, että tapaus on käsitelty, mies on mielenvikainen, ja potilassalaisuus estää lähettämästä tietoja Japaniin. Lopputulos oli, että Sagawa vapautettiin.



Tarina ei lopu tähän. Hän kirjoitti teostaan kirjan, jossa kuvaili yksityiskohtaisesti kaiken, aivan kaiken. Kirjasta tuli Japanissa bestseller. Sagawaa on haastateltu televisiossa aina, kun Japanissa tapahtuu jotakin raakaa tai kammottavaa. Hänen tekonsa pohjalta on tehty elokuva. Hän on pitänyt seminaarin. Hän on myös tehnyt useita kirjoja muista ihmissyöjistä, manga-sarjakuvan nimeltä Manga Sagawa-San ja alkanut harrastaa maalaustaidetta (helposti arvattavasta aiheesta). Mikä - erikoisinta - hän kirjoittaa ravintola-arvosteluja tunnettuihin japanilaisiin lehtiin. Jos minä pohtisin paikkaa, mihin mennä, en ottaisi ohjeita kannibaalilta, mutta ilemisesti arvostelut voat suosittuja ja ravintolan mainetta kohottaa, jos Sagawa sitä suosittelee.



Voisi ajatella, että japanilaiset ovat sairaita ja se siitä. Aiheeseen tarttui kuitenkin myös "60 minuuttia" -ohjelma. Jutussa käytiin ensin läpi Tokion punaisten lyhtyjen alueella surmatuista eurooppalaisista naisista ja tuotiin sitten näyttämölle Sagawa itse. Hänet kuvattiin jututtamassa australialaisnaisia Roppongissa, huvialueella, ja ottamassa heiltä henkilökohtaisia puhelinnumeroita. Kun juttu tuli kuukausia myöhemmin televisiosta, naiset olivat kauhuissaan. "60 minuuttia" ei ollut kertonut heille, että heitä kuvattiin, eikä sitäkään, kenen kanssa he olivat jutelleet. "60 minuuttia" väittää, että he toimivat mitä jaloimmista vaikutteista - varoittaakseen naisia vaarallisista miehistä.

Japanin-kirjeenvaihtaja Jason Gray pitää blogia Japanin-elämästään. Hän on käsitellyt Sagawaa pariinkin kertaan ja kummastelee, eivätkö Sagawan ihailijat (niin voi sanoa) ole kertaakaan ajatelleet murhaa uhrin ja hänen omaistensa kannalta. (Kun Sagawan kirja murhasta julkaistiin, arvostelija kirjoitti: "Beutifully done... outstanding among recent japanese literature.")

Jason Gray siteeraa myös Rolling Stonesien murhasta tekemää laulua:

A friend of mine was this Japanese.
He had a girlfriend in Paris.
He tried to date her in six months and eventually she said yes.
You know he took her to his apartment, cut off her head.
Put the rest of her body in the refrigerator, ate her piece by piece.
Put her in the refrigerator, put her in the freezer.
And when he ate her and took her bones to the Bois de Boulogne,
By chance a taxi driver noticed him burying the bones.
You don't believe me?
Truth is stranger than fiction.
We drive through there every day.

Putin hiihtää, Putin kalastaa

PUTIN PELASTAA TV-MIEHISTÖN JULMAN TIIKERIN HAMPAISTA!

Tai näin meille ainakin kerotaan usean venäläisen tiedotusvälineen voimin.


Tässä sankarillinen Putin laukaisee rauhoituskiväärin

Aina, kun Neuvostoliiton loppuaikoina tapahtui jotakin ikävää, nähtiin UFO, kerran jopa Moskovan Gorkin puistossa. Kun Putin nousi valtaan, hän alkoi pelastaa kansaa. Kun ydinsukellusvene Kursk upposi, Putin purjehti paikalle (tosin perin myöhään - mutta kuka kalenterista piittaa? Pääasia on, että uusi suuri ruorimies ilmestyi paikalle.)


Putin tekikin itsestään urheilumiehen kansan silmissä. Alkuun sattui pieniä mokia.


Hävittäjällä lento meni tyylikkäästi, mutta tatamilla Japanissa lensi presidentti ilman konetta. Onneksi eivät julkaisseet yhtään kuvaa tilanteesta, jossa 9-vuotias japanilaistyttö heitti presidentin mattoon.

Jousella ampuminen kävi tyylikkäästi.

Ainoa otus, jota Putin näytetään suudelleen julkisesti, oli hevonen. Palatakseni vielä tähän tiikeriin, sitä Putinin väitetään myös suudelleen, mutta kuvaa ei ole näkynyt.


Tarinoita urheasta pelastuksesta on nähty. Russija-televisio on kiittänyt Putinia, joka otti aikaa vakavalta Georgian-kriisiltä mennäkseen katsomaan, miten Siperian tiikeri (toisten lehtien mukaan Amurin tiikeri, toisten mukaan Ussurin tiikeri, mutta kuka nyt lajista välittää?) sai rauhoituspiikin presidentillisestä kädestä, radiokauluksen ja Pravdan mukaan suukon presidentillisiltä huulilta. Russijan mukaan Putin vielä - luultavasti ironisesti - kiitti amerikkalaisia ja eurooppalaisia kollegojaan, etä nämä osallistuivat harvinaisen Siperian (Amurin - Ussurin) tiikerin pelastukseen "tänä vaikeana aikana Venäjällä, jolloin kukaan ei kiinnitä huomiota tähän [eläinsuojeluun]" Ajatella. Miten töykeää muilta mailta.


Mette-lehden toimittaja muistaa (tai muistaa lukeneensa - ei sitä nyt ihan niin vanhoja olla), miten muut valtion päämiehet tai kuuluisat kenraalit ovat esiintyneet urheasti kansakuntien kohtalonhetkinä. Kiinan suuri ruorimies Mao ui Yangtse-joen yli.


Tarinasta on useita versioita, mutta olkaamme kilttejä...


Kenraali MacArthur lupasi toisen maailmansodan aikana Filippiinien kansalle, että hän vielä palaa. Ja palasihan hän. Tosin maihinnousuvene ei päässyt ihan rantaan asti, koska ranta oli liian matala. No, ei hätää, kamerat rannalle, otto uusiksi - ja kenraali palasi urheasti kahlaten, esikuntansa etunenässä. Urhoollista.

No, se Putinin pelastuslaukaus siihen julmaan petoon - Venäjän suuri pääministeri - voiko kirjoittaa, että uusi suuri ruorimies? - tarvitsi hiukan opastusta, ennen kuin peastus onnistui. Siperian - tai Amurin tai Ussurin - tiikeri ilmeisesti odotti kohteliaasti sen ajan.



Miksi kukaan ei kysynyt minulta? Kyllä minä nyt aina saaliina kalat voitan!


Kaloista puheen ollen, vuosi sitten Putin hätkähdytti maailmaa pyykkilautavatsallaan.


Onkohan Medvedevillä mitään vastaavaa näytettävänä?

1700-luvun Lolitat

ADOPTIOITA ROUSSEAUN TAPAAN osa II

Thomas Day (1748-1789) kuvattuna Rousseaun Emilen tyyliin kirja kädessään

Rousseaun Emile houkutteli useita kasvatuskokeiluihin. Kummallista kyllä, vaikka esikuvassa kasvatettiin nuorta poikaa, jäljittelijöillä oli kiinnostus nuoriin, kauniisiin tyttöihin - mitä jaloimmissa tarkoituksissa luonnollisesti.

Thomas Day kuului tuohon mukavaan ryhmään, Englannin gentlemanneihin, joilla oli juuri sopivasti tuloja, niin että heidän ei tarvitnnut tehdä työtä, ja juuri sen verran koulutusta, että se antoi heille tilaisuuden kokeilla tiedettä, kirjallisuutta, filosofiaa ja filantropiaa. Dayn ystävä oli Richard Lovell Edgeworth, irlantilainen, joka myöhemmin tuli tunnetuksi kirjailija Maria Edgeworthin isänä. Edgeworth suunnitteli sateenvarjoja, nai neljä kertaa (kaksi vaimoista antoi ensin rukkaset Daylle) ja sai 22 lasta. Hän esitteli myös Dayn seuraan nimeltä "Birmingham Lunar Society".

Seura ei suinkaan ollut hullujen kokoontumispaikka, vaan siihen kuului monia, myöhemmin kuuluisia amatööritiedemiehiä, muun muasa höyrykoneen keksijä James Watt ja Yhdysvaltojen historiasta tutut Benjamin Franklin ja Thomas Jefferson. Seuran nimi johtui siitä, että se kokoontui täysikuulla, jolloin matkustaminen oli helpompaa (ennen keinovalon aikaa). Thomas Day taisi olla seuran hulluin jäsen ellei se sitten ollut Edgeworth (joka suunnitteli sateenvarjoja heinäsuoville).

Eräs Gayn ystävistä oli John Bicknell, vakaata maalaissukua. Molemmat ihailivat Rousseauta, ja kun Day kyllästyi saamaan rukkasia seurapiiriensä tytöiltä (Edgeworthin sisarkin oli torjunut hänet), hän päätti kokeilla vaimon kasvatusta mittojen mukaiseksi. Day ja Bicknell etsivät kahdesta orpokodista kaksi kaunista tyttöä, 11- ja 12-vuotiaat. Lähteet ovat epäselviä siitä, kumpi oli huikaiseva punapää, kumpi pellavanvaalea. Toinen ristittiin uudelleen nimellä Lucrezia, toinen sai nimekseen Sabrina Sidney. Orpokodeille riitti kuittaukseksi, että toinen tytöistä saisi kunnon ammatin (tarvittiin naimisissa oleva holhooja, ja Day nimesi Edgeworthin vaivautumatta kysymään tältä mitään) ja toisen Day naisi, jos tästä tulisi kelvollinen; ellei, hän antaisi tytölle myötäjäisrahat.

Day vei saaliinsa Ranskaan. Hänen näkemyksensä oli, että koska tytöt eivät osanneet ranskaa, he eivät pääsisi turmeltumaan ranskalaisessa elämässä. Avignonissa paikalliset epäilemättä hämmentyivät melkosiesti. Day opetti tyttöjä lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kahdeksan kuukautta tätä kokeilua riitti. Tytöt kyllästyivät, koska eivät osanenet puhua kenenkään kanssa; he saivat isorokon; Reinin-retkellä vene kaatui; ja eräs ranskalaisupseeri käsitti tilanteen väärin (?), lähenteli toista tytöistä ja Day joutui käymään hänen kanssaan kaksintaistelun. Ranskalaiset tiet olivat huonoja, muodit kammottavia ja naiset määräileviä. Retkikunta palasi Lontooseen. Siihen mennessä Day oli päättänyt luopua Lucreziasta, joka hänen mielestään oli joko voittamattoman typerä tai parantumattoman itsepäinen, ja pani tämän modistin oppiin.

Modisti ja aputyttö

Lucrezian ei käynyt niinkään huonosti; hän oppi ammatin, nai verhoilijan ja eli kunniallisesti loppuelämänsä. Sabrinan kasvatus jatkui - tyttö oli nyt 13-vuotias kaunotar. Day päätti opettaa hänelle kaikkia spartalaisia hyveitä; rakkautta karuun elämään, horjumatonta rohkeutta ja tiukkaa vaiteliaisuutta. Ehkä hänen menetelmissään oli vikaa. Hän kaatoi sulaa sinettilakkaa opettaaksen tytön kestämään tuskia horjumatta; Sabrina kirkui. Day ampui pistooleilla hänen alushameisiinsa opettaakseen hänet olemaan säikähtämättä; tyttö hyppi ja kirkui. Hän kertoi tytölle, että häntä uhkasi vaara, jota ei saanut kertoa kenellekään; seuraavana päivänä jokainen palvelija tiesi asiasta. Day luovutti. Jos hän ei kyennyt opettamaan Sabrinaa, tämä oli ilmeisesti mahdoton ja toivoton tapaus. Day sijoitti hänet sisäoppilaitokseen ja lähti jatkamaan omia puuhiaan. (Hän kirjoitti pitkän runon "The Dying Negro" ja lastenkirjan "The History of Dandford ja Merton", jotka molemmat saarnasivat orjuutta vastaan. Lopulta hän löysi naisen, joka suostui naimaan hänet, mutta putosi kouluttamattoman hevosen selästä ja kuoli. Hän oli kieltäytynyt koulimasta eläintä, koska se olisi ollut sen vapaan luonnon rajoittamista - tyttölapset ja eläimet olivat ilmeisesti eri juttuja.)

Sabrina ei sentään jäänyt heitteille. John Bicknell nai hänet - hänellä oli jo hyvä asianajajan virka ja mukavat tulot. Kun asiasta kerrottiin Daylle, hän sanoi happamesti Sabrinalle: "Saat tietenkin lupani, mutta muista, etten suositellut tätä.". Kun Bicknell kuoli, Sabrina siirtyi kreikkaa harrastavan oppineen, tohtori Charles Burneyn taloudenhoitajaksi ja eli pitkän ja kunnioitetun elämän.

Sabrinan häät saattoivat muistuttaa Richardsonin "Pamela"-romaanin häitä

Adoptio Rousseaun tapaan

"PAMELA", LADY EDWARD FITZGERALD
(1771-1831)

Pamela Fitzgerald (eri lähteiden mukaan maalaus on joko Versaillesissa tai Louvressa - todennäköisesti nykyään Louvressa)

Ennen Ranskan vallankumousta Englanti tuli Ranskassa muotiin. Kaikki lukivat Richardsonin "Pamelaa" ja "Clarissaa". "Pamelassahan" hyveellinen, neitsyyttään puolustva neito palkitaan avioliitolla, "Clarissassa" sankaritar raiskataan ja hän kuolee. Rousseau, myös ajan muoti-ilmiö, kirjoitti oman hyveellisen rakkauden kuauksensa, "Julie, eli uusi Heloise" ja myöhemmin kasvatusromaaninsa "Emile". Näillä kirjoilla oli hälyttävä vaikutus ranskalaiseen yleisöön. Aikakauden perunkirjoituksia tutkittaessa on todettu, että kolme neljännestä kirjastoista sisälsi näitä kirjoja ja ranskassa kirjoitettuja jäljennöksiä.

Erityisen hälyttävä versio muodista oli innostus adoptoida köyhiä ja hyveellisiä lapsia ja kasvattaa nämä jaloiksi ja nuhteettomiksi. Tulokset vain eivät aina olleet sitä, mitä tarkoitettiin.

Pääsiäisenä 1780 herttua de Chartresille toi hevoskauppias Englannista "sievimmän tamman ja sievimmän pikku tytön koko Englannissa". Tamma oli hevoskauppiaan oma hankinta (hevoskilpailut olivat yksi Englannista saaduista muodeista), mutta tytön oli hankkinut agentti Nathanial Parker Forth, jonka herttua oli värvännyt hankkimaan orpokodista sievän tytön, jolla "ehdottomasti ei saanut olla liian iso nenä eikä lainkaan ranskan kielen taitoa". Tarkoitus oli saada herttuan tyttärille leikkitoveri, joka opettaisi heidät puhumaan englantia.

Tyttö oli Nancy Sims (tai Syms tai Simms), mahdollisesti New Hampshirestä kotoisin olevan Mary Simsin avioton tytär, jonka isä mahdollisesti oli suolaturska-alalla. Tytön otti huostaansa kreivitär de Genlis ja muutti hänen nimensä Pamelaksi.

Pikku Nancyn tai Pamelan tausta ei ollut aivan niin selkeä kuin miltä se äkkiä katsoen näytti. Newfoundlandissa kerrotaan tarinaa Nancy Simmsistä. Tarinan mukaan Nancy Simmsin isä oli englantilainen laivastoupseeri Jeremy Coughlan. Hän vei ison ja pikku Nancyn mukanaan Englantiin, mutta ei huolehtinut heistä. Kun Orleansin herttua halusi leikkitoverin tyttärilleen, pikku Nancy vaihtoi käsiä 25 punnan hinnasta.

Kreivitär de Genlis oli Orleansin herttuan tyttären ja vävyn, Chartresin herttuan, lasten kotiopettajatar. Sitkeä väite elää, että Nancy Syms tai Simms oli oikeastaan Madame de Genlisin ja Orleansin herttuan avioton lapsi ja koko juttu englantilaisesta orpokodista sepitettiin peittämään tämä syntyperä. Kaiken lisäksi sukupuuhun on sijoitettu toinenkin avioton tytär, Hortense Syms. Olipa Pamelan (siis Nancyn) isä tai äiti kuka tahansa, hän joka tapauksessa kasvoi Ranskan kuninkaallisten parissa. Hänellä kerrotaan olleen huomattava yhdennäköisyys näytelmäkirjailija Richard Sheridanin ensimmäisen vaimon, Elizabeth Linleyn kanssa. Yhdennäköisyys osoittautui tärkeäksi. Tässä nimittäin astuu kuvaan lordi Edward Fitzgerald.

Lordi Edward oli irlantilainen aatelismies, joka kannatti voimakkaasti Irlannin itsenäisyyttä. Tässä tapaamme myös Rousseaun uudelleen. Lodi Edward nimittäin kanantti myös Rousseaun ajatuksia"jalosta villistä". Lordilla oli myös ällistyttävä kyky rakastua romanttisesti ja traagisesti. Hän rakastui ensin serkkuunsa Georgina Lennoxiin ja sai rukkaset. Tästä suivaantuneena hän lähti etsimään villiä luontoa, matkusti Kanadaan, tuli adoptoiduksi Huron-heimon karhu-klaaniin, nousi sen päälliköksi ja palasi lopulta New Orleansin kautta Englantiin. Siellä hän rakastui Sheridanin vaimoon Elizabeth Linleyyn, sai taas rukkaset ja matkusti Pariisiin. Pariisissa lordi meni teatteriin (kappaleen on väitetty olleen "Lodoiska", Cherubinin ooppera). Hän näki Pamelan teatterissa, huomasi yhdennäköisyyden Elizabethin kanssa, ja se oli menoa. Newfoundlandilaisen tarinan mukaan jo Sheridan oli rakastunut Pamelaan; häneen oli ilmeisesti helppo rakastua. Joka tapauksessa lordi Fitzgerald kosi ja sai myöntävän vastauksen. Häissä oli läsnä Louis-Philippe, Chartresin herttua, josta paljon myöhemmin tuli Ranskan viimeinen kuningas.

Fitzgeraldit saivat pojan ja kaksi tytärtä. Ei voi silti sanoa, että "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti". Fitzgerald toimi aktiivisesti Irlannin itsenäisyystaistelussa (yhdessä monista) ja päätyi englantilaisten ampumaksi. Pamela osallistui taisteluun miehensä rinnalla. Hän joutui luovuttamaan englantilaisille kotietsinnässä itsenäiselle Irlannille suunitellun sinetin, jossa on nainen, Irlannin harppu ja kaksi villikarjua - Asterix ei ole ainoa, joka pitää possuista. Pieni yksityiskohta - Pamela oli erityisen hyvä harpunsoitossa. Huomatkaa myös tikari ja Ranskan Marianne -tyylinen naishahmo.

Fitzgeraldin kuoltua Pamela oli pulassa. Hänellä ei ollut leskenoikeutta Irlannissa, vaikka hän onnistui sijoittamaan poikansa ja molemmat tyttärensä irlantilaisten sukulaisten hoiviin. Hän päätyi Hampuriin, jossa nai vuonna 1800 hyvin nuoren valtion, Yhdysvaltojen, Saksan-lähettilään Pitcairnin. Liitto ei kestänyt kauan, ja sen jälkeen Pamela muutti takaisin Pariisiin, missä hänen kasvattiveljensä (ja mahdollisesti velipuolensa) Louis-Philippe maksoi hänelle eläkettä Pamelan kuolemaan asti.

Pamela ja vanhin tytär

Viikolla 32 - Lurcher

Tämä ei ole Alfred, vaan Aggie

LURCHER

"Sydämen asialla" ("Heartbeat") -sarjaa seuranneet tietävät, että Alfred-koiran elämä päättyi tänään. Alfred oli alkujaan vanhan salametsästäjän Greengrassin koira. (Alfredia näytteli kaikkiaan kolme koiraa samasta pentueesta. Viimeisin osan esittäjä oli Tramp; aikaisemmin roolissa ovat olleet Rosie ja Boots.

Alfredin olemassaolo kertoo, miten huolellista työtä sarjassa on tehty. Alfred ei ollut mikä tahansa takkukasa, vaan lurcher. Lurcher-nimi pohjautuu romanikielen sanaan lur, joka tarkoittaa joko varasta tai rakkia. Lurcher on salametsästäjän koira; ne ovat sekarotuisia, joissa on paljon vinttikoiraa, mutta myös border collieta, Jack Russellia ja muita terrierirotuja.

Lurcherilla on lähes sama vauhti kuin vinttikoiralla, mutta enemmän kestävyyttä, ja ne ovat hyviä nuohoamaan myös ojanpohjat ja muut vastaavat paikat, niin että lurcher on erinomainen apu jäniksen ja kaniinin metsästyksessä. Niitä on käytetty myös peurajahdissa, suurimmat lurcherit ovat hirvikoiran kokoisia.

Täysverisen vinttikoiran omistaminen oli 1600-luvulla jo itsessään rangaistava rikos muille kuin aatelisille ja varma todiste salametsästyksestä, joten lurcherit risteytettiin pitkäkarvaisempien elukoiden kanssa. Border collie -tyyppinen ulkonäkö auttoi valehtelemaan, että koira oli paimenkoira.



Lurchereita kasvattavat edelleenkin irlantilaiset vaeltajat, tinurit tai mustalaiset Englannissa ja Irlannissa (kaikki kolme nimitystä viittaavat samanlaisiin vaeltajiin, jotka yleensä eivät ole romaneja, vaikka englantilaiset käyttävätkin heistä nimitystä gypsy). Suomessa on tänä kesänä saatu pientä makua irlantilaisvaeltajista, niin että he ovat laajentamassa kenttäänsä. Voinemme olettaa, että Greengrass sai koiansa suoraan irlantilaisilta vaeltajilta, joihin hänellä oli sarjan mittaan läheiset välit.

Koska vaeltava väki on ylpeää lurcher-koiristaan, he alkavat harjoittaa pentuja työntekoon kuuden kuukauden iässä ja myyvät vähemmän lupaavat pennut alennuksella. Niinpä lurcherit tarvitsevat avustusjärjestöjä, jotka yrittävät huolehtia huonosti kohdelluista koirista ja etsiä niille koteja.

Vinttikoiran näköisiä lurchereita

Suomessa ei näyttäisi olevan yhtään lurcheria, ellei joku sitten ole sellaista yksityishenkilönä tuonut maahan. FCI-luokitusta niillä ei ole (kuten ei sovi odottaakaan). Kun muistaa, millainen muoti tuli Jack Russell -terriereistä, jotka myös olivat alkuaan sekarotusia työkoiria, ei ehkä kestä kauankaan, kun Suomenkin jänikset saavat lurcher-kyytiä.