Paul Theroux

SUURI MATKAKIRJAILIJA (ja häijy)

Paul Theroux on mies, joka ei ole säästänyt itseään (eikä ketään muutakaan). En ole koskaan onnistunut pitämään hänen romaaneistaan, mutta hänen matkakirjansa ovat suurta luettavaa.


Epäilen väliin, onko hän todella käynyt ne omituiset keskustelut ja tavannut ne omituiset ihmiset, joista hän kirjoittaa. Hän on ylimielinen paskiainen (tämä ei ole vain minun mielipiteeni - nickrk tuntuu olevan samaa meiltä). Miehen täytyy olla masokisti tehdäkseen niin monta matkaa niin vaivalloisesti kuin mahdollista. Hän on ekshibitionisti, joka kertoo itsestään kaikki ne asiat, joita tervepäinen ihminen ei paljastaisi muille (pelkonsa siitä, että luomi paljastuu syöväksi, kuvaukset huijauksista eri puolilla maailmaa, joita on kohdistettu amerikkalaiseen yksinäiseen matkailijaan, ja sen, miten hän suuteli Siperian radalla astianpesuvedeltä haisevaa tiskaajaa).

Olen eri mieltä monista paikoista, joissa olen sattunut itse käymään - mutta minä en olekaan amerikkalainen yksin matkustava mies. Toisaalta Therouxilla on erinomainen silmä yksityiskohtiin eikä hän häpeä käyttää koristeellista kieltä maisemista tai paljastaa ihailuaan tavatessaan vanhoja, suuria kirjailijoita - eikä omaa naurettavuuden tunnettaan hakeutuessaan näiden juttusille.

Hänen kirjansa ovat melkoinen arkisto viime vuosikymmenien historiasta. Amerikkalaisten lähdön aikainen Vietnam, Bosnian sodan ajan Kroatia ja kapitalismiin kääntyvä Kiina tulevat esiin terävinä tuokiokuvina.

Yksinäisen miehen tunnot tulevat parhaiten esiin kirjassa "Tyynenmeren onnelliset saaret", jossa hän valtaa ympäri Tyyntä merta, odottaa lääkäriltään tietoa mmahdollisesta syövästä ja koettaa toipua avioerosta. Hänen 25 vuotta kestänty avioliittonsa oli juuri purkautunut. Täytyy sanoa, että oli varmaan rankkaa olla naimisissa miehen kanssa, joka joko kuljeskeli pitkin maailmaa tai sulkeutui huoneesensa kirjoittamaan, mutta sääli silti miestä, joka menetti tukikohtansa. Minua ilahdutti löytää tieto, että Theroux meni kaksi vuotta myöhemmin uusiin naimisiin (kirjassa Herkuleen pylväät hän vaihteeksi soittelee kaukopuheluita uudelle vaimolleen).

Suomennokset loppuivat ennen kirjaa Dark Star Safari, jossa hän matkustaa Afrikan halki ja haukkuu avustustoiminnan.

However, in 2002, on publication of his Africa travelogue Dark Star Safari, reviewer John Ryle of the London Guardian contradicted Theroux's views on international aid, accusing him of ignorance. "I'm not an aid worker, but I was working in Kenya myself at about the time Theroux passed through ... It's not that Theroux is wrong to criticise the empire of aid. In some ways the situation is even worse than he says ... The problem is that Theroux knows next to nothing about it. Aid is a failure, he says, because 'the only people dishing up the food and doling out the money are foreigners. No Africans are involved'. But the majority of employees of international aid agencies in Africa, at almost all levels, are Africans. In some African countries it is international aid agencies that provide the most consistent source of employment ... The problem is not, as Theroux says, that Africans are not involved; it is, if anything, the opposite. How come he didn't notice this? Because, despite his hissy fits about white people in white cars who won't give him lifts, he never actually visits an aid project or the office of an aid organisation."

Olen juuri löytänyt tiedon, jonka mukaan Theroux on kulkenut uudelleen vanhoja jälkiään Suuren junakirjan ajoilta - sen haluaisin lukea. Kirja on julkaistu tänä vuonna ja sen nimi on Ghost Train To The Eastern Star.

Valitettavasti myös sairauden uhka uusiutui, tällä kertaa kaihin muodossa. Tuntojaan Theroux paljastaa romaanissa Blinding Light. Olisi todella ollut traagista, jos niin terävästi tarkkaileva mies olisi menettänyt näkönsä.

Kirjoitin muuten alussa, että Theroux on ylimielinen paskiainen. Se ei oikeastaan pidä paikkaansa - hän vain vaikuttaa siltä. Kuten hän itse sanoo:

For example, I have a reputation for being sarcastic. Well, I don't think I am. I think 'ironic' would be a better word. Ironic is a veiled kind of sarcasm, and it has a lot of humor in it. But we, as an American nation, aren't known for our irony. It looks cruder than it is, and it's a problem for some people.