Viikolla 17 - Nokipoikia



NOKIPOJAT

Nyt ei ole tarkoitus kirjoittaa hänestä, joka "yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää". Nyt on puhe pojista, joihin alempana olevan uutisen kommentoinnissakin viittasin, pojista, jotka Englannissa tunnettiin myös nimellä "climbing boys".

Nuohouksen historia alkoi 1600-luvulla, ja varsin nopeasti kehitettiin keino panna pieni poika kiipeämään savuhormiin mukanaan harja ja raaputusrauta.

Poikia saatiin köyhäintaloista (1700-1800-luvun armoton tapa karsia köyhät - jos ei kyennyt osoittamaan omaavansa säännöllistä työtä paikkakunnalla, pantiin köyhäintaloon lukkojen taakse tekemään jotakin mahdollisimman rasittavaa ja kurjaa työtä. Englannin vauras väki uskoi vakaasti, että ihmiset ovat köyhiä laiskuuttaan, joten heille pitää antaa kimmokkeita kunnon työn hakuun. Orvot tai muuten ilman huoltajaa olevat lapset annettiin "oppilaiksi" sellaisiin töihin, joihin kukaan ei terveellä järjellään olisi ruvennut, kuten juuri nokipojiksi.

Vaikka nuohouksen historia kainosti väittää, että nokipojan ikä oli seitsemän vuotta, lapsia pakotettiin hormeihin neljän vuoden iästä asti. Ammatin haittoja olivat nälkä, keuhkosairaudet, silmäsairaudet ja kivessyöpä. Myös arpisiksi ja tunnottomiksi palaneet kädet, polvet ja jalkaterät, koska talonomistajat eivät vaivautuneet sammuttamaan tulta ennen kuin juuri nuohoojan tullessa. Jos hormi oli viileä, siellä saattoi myös törmätä rottiin. Ammatin hyvä puoli oli se, että sitä ei tarvinnut sietää kauan - pojat kuolivat nuorina. William Blake kirjoitti kaksi runoa, joissa molemmissa nokipojat kuolivat, mutta ei hätää, taivaassa on hyvä olla. Viktoriaaninen sentimentaalisuus saattoi olla hyvin kyynistä.

When my mother died I was very young,
And my father sold me while yet my tongue
Could scarcely cry " 'weep! 'weep! 'weep! 'weep!"
So your chimneys I sweep & in soot I sleep.

-----

And so Tom awoke; and we rose in the dark.
And got with our bags & our brushes to work.
Tho' the morning was cold, Tom was happy & warm;
So if all do their duty they need not fear harm.


"Weep! Weep" oli nokipoikien huuto, jolla ilmaistiin, että savupiippuja tullaan nuohoamaan - sweep. Ei ihme, että murtovarkaat palkkasivat näitä poikia - myös nuohooja saattoi lainata poikaa pientä korvausta vastaan. Eräs viktoriaanisen ajan kuuluisimpia vankilapakoja oli Williamsina tunnetun entisen nokipojan. Newgaten vankilan jaloittelupihaa ympäröivät korkeat kivimuurit. Muurien yläpuolella oli pyöriviä, teroitettuja rautapiikkejä ja niitä tukevassa tangossa vielä veitsenteräviä piikkejä. Williams kiipesi muurin nurkkauksessa tukien käsiään ja jalkojaan kiviin ja kiersi sitten muurin kolme sivua päästäkseen kohtaan, josta voi pudottautua alla oleville katoille. Hänen kätensä ja jalkansa silpoutuivat pahasti, mutta niistä oli kuumissa savuhormeissa mennyt tunto, niin että verta vuotavana hän pääsi erääseen yhteiskeittiöön, jossa ihmiset avustivat häntä, sitoivat hänen haavansa ja antoivat hänen lähteä vapaana miehenä. Michael Crichton on lainannut Williamsin tarinaa kirjassaan "Herrasmiesryöstäjä" ja koristanut sitä väitteellä, että Williamsin verta tippui alla eisovan vartijan päähän, mutta tämä luuli pisaroita sateeksi.

Tunnetuin pikku nokipoika on kaiketi Charles Kingsleyn "Vellamon lapet" -kirjan Tom, joka eksyi hormien sokkeloissa ja tuli alas väärään huoneeseen. Huoneessa asuva pikkutyttö kirkaisi, Tomia luultiin murtovarkaaksi, hän pakeni, päätyi jokeen ja muuttui vesilapsoseksi. Myöhemmin vesilapsena hänellä oli tilaisuus nähdä julman mestarinsa rangaistus jossakin tuonpuoleisessa:

"Niin, tietenkin se on minun syyni", sanoi Grimes. "Pyysinkö minä itse päästä tähän vankilaan? Pyysinkö tulla nuohoomaan teidän kurjia savutorvianne? Pyysinkö, että panisitte palavia olkia alleni saadaksenne minut nousemaan tänne? Halusinko tarttua kiinni heti ensimmäiseen savutorveen, se kun oli niin hävyttömän täynnä nokea? Pyysinkö jäädä tänne, ties kuinka pitkäksi aikaa, kenties sadaksi vuodeksi, saamatta oluttani tai piippuani tai mitään elukallekaan kelpaavaa saatikka ihmiselle?

"Et", vastasi vakava ääni takaapäin. "Ei tehnyt sitä Tomkaan, kun kohtelit häntä juuri samalla tavalla."


Muistutuksena siitä, että Englanti ei ollut ainoa maa, jossa käytettiin nuohoojapoikia, olkoon Lisa Tetznerin "Musta veljeskunta", jossa ticinolaisia (italiaa puhuva Sveitsin kanttooni) poikia päätyy Milanon savupiippuja rasaamaan. Kiitos vinkistä Lurkerille.



POSTILUUKKUVARAS

Varas murtautui Itävallassa valtaa pitävän sosiaalidemokraattisen puolueen päämajaan viime viikon lopussa. Tapahtumasta tekee omituisen se, että varas tunkeutui puoluetoimiston tiloihin postiluukun kautta.

Ja vielä omituisemmalta tapahtuma tuntuu, kun kuulee postiluukun olevan kooltaan 35x35 senttimetriä. (IS)

Mahtaakohan Itävallassa olla vielä nokipoikamarkkinat? 1800-luvun Englannissa nuohoojat hankkivat hyvin laihoja ja pieniä poikia "oppipojikseen" (ja huolehtivat siitä, että nämä laihoina pysyivätkin), koska talojen mutkaisissa savuhormeissa pojat toimivat elävinä nokiharjoina. Jos poika ei halunnut kiivetä, hänen alleen sytytettiin nuotio. Samoja poikia käyttivät myös rikollisjärjestöt murtovarkauksiin, koska pieni poika mahtui mistä luukusta tahansa ja avasi sitten oven tai ikkunan aikuisille rosvoille. Oliver Twist, kuten kirjan lukeneet muistavat, joutui tällaiseen hommaan.

Jos Itävallassa ei ole nokipoikia, niin miten olisi opetettu käärme? Marakatti? Tai mungo, kuten Sherlock Holmes -tarinassa?


Kiitokseni muuten Purpose-meemistä Timolle (Realistisen optimistin juttuja)

Omasta puolestani ojentaisin prenikan seuraaville:
Kirjavinkit
Viides rooli

...ja loput, joille olisin prenikan myöntänyt, olivat saaneet sen jo.

Viikolla 16 - Huivit


HUIVIT


Islamin naisten erilaiset päähuivit ovat saaneet niin poliittisen sisällön, että minua kummastuttaa. Burqa on lähinnä kidutusväline, chadorit ja niqabit vaikuttavat liioittelulta, mutta hijab? Jos ei sekoiteta juttuun uskontoa ja politiikkaa, niin kyseessä on huivi, jota olen itsekin käyttänyt 60-70-luvuilla täysin normaalina asusteena - ja vieläkin saatan sitaista tuulisella säällä päähäni huivin hijab-tyyliin kaulan ympäri ja niskasta solmuun - pysyy matkassa mukana.


Selasin kaksi päivää Internetiä ja totesin, että ilmeisesti länsimaisiin huiveihin kohdistuu aktiivinen muistinmenetys lukuunottamatta "Silk Reveries" -blogia.

Suomalaiset naiset ovat kautta aikojen käyttäneet huivia.

Albert Edelfelt: Ruokolahden eukot

Isotätiäni ei nähty ilman huivia kuolinvuoteellaankaan - kirjaimellisesti. Tässä hän esiintyi keinutuolissa tavanomaisessa huivissaan. Hänen äitinsä käytti myös koko ikänsä huivia. Tosin isoäitini, isotäti Impin nuorempi sisar, jätti huivin pois. (Tai tarkkaan ottaen hän käytti myös silkkihuiveja, mutta kaulassaan. Monet huivit toin hänelle tuliaisina Italiasta ja muilta ulkomaanmatkoilta.)


70-luvulla huiveja käytettiin niin kaupungissa kuin maaseudullakin (vasemmanpuoleisessa kuvassa eläkekahvejaan kaatava työtoverini, oikealla Ilomantsissa kuvaamani runonlaulaja).


Venäläisten naisten huivit olivat suosittuja Berjozka-tuliaisa. Minulla on kaapissani mahdottoman upea, aito huivi, jonka sain lahjaksi venäläiseltä ystävättäreltä. Käytin sitä viimeksi Lontoossa 80-luvulla - olkapäillä - ja silloin lontoolaisnaiset pysäyttelivät ja kyselivät, mistä se oli kotoisin.

Tässä kuvassa kaikki on aitoa neilikoita myöten - neilikka on perivenäläinen kukka.

70-luvulla tavattiin Kreikasta hankkia kreikkalaishuiveja, joita pidettiin usein merirosvotyyliin. (Ja Rhodokselta kaikki ostivat silmäamuletteja.)

Kuvan ladyt eivät ole tuttaviani, mutta huivit ovat.

Pieni historiallinen syrjähyppy. Olen antanut itselleni kertoa, että mammy-huivit, kuten "Tuulen viemää" -elokuvassa, muodostuivat Mammy- ja Setä Tuomo -tyypin päähineiksi historiallisen erehdyksen vuoksi. Alkujaan tällaisilla huiveilla keikaroivat ns. "free negros", vapautetut mustat, joita oli paljon esimerkiksi Charlestonissa. Nenäliinahuiveja paheksuttiin ankarasti nokkavina päähineinä; tehtiinhän ne puuvillasta, jolla oli eräänlainen poliittinen status. Julkenen epäillä, että sisällissodan aikaan huivi sisäorjan päässä oli tarkoitettu korostamaan hänen paremman luokan asemaansa "peltonekruihin" verrattuna.


Maailman komeimmat huivit näkee kyllä nigerialaisten naisten päässä. Minulla oli kerran ilo nähdä Nigerian Neuvostoliiton suurlähetystön daamit teatterissa, ja he voittivat kepeästi näyttämön ballerinat upeudellaan. Tässä kuvassa pieni aavistus.


Korostan vielä huolestuneena, että tarkoitukseni ei ole esitelmöidä poliittisen epäkorrektiuden merkeissä; kummastelen vain edelleen, miksi samanlainen huivi Englannin Elisabetin päässä on sopiva, mutta Turkin Ermine Erdoganilla merkki uskonnollisesta kiihkomielisyydestä?


Viikolla 15 - Kuka voitti Napoleonin?

NAPOLEONIN VOITTAJAT

Napoleonin voittajiksi ovat julistautuneet monet - Kutuzov, Wellington ja Nelson muiden muassa. Itse asiassa Napoleon hävisi lukuisalle, mutta hyvin pienikokoiselle joukolle. Lisäksi samat voittajat voittivat myös hänen vastustajansa. Perin epäromanttista - vastustajia olivat kirput ja täit.

Napoleon Jaffan ruttosairaalassa

Italian voittaja Napoleon himoitsi lisää mainetta ja kunniaa 1798. Hän haaveili Intian valloittamisesta. Reitti oli hänelle selvä: ensin otetaan Egypti, sitten miehet laivoihin ja Intiaan. Kun Intian rikkaudet olisivat hänen, Ranska olisi polvillaan. Rahaa Ranska halusi, ja Italiasta sitä oli saatu. Napoleonilla oli sama ongelma kuin suurten armeijoiden kokoajilla kaikkina aikoina; miehet halusivat palkkansa, ja tavarantoimittajat maksunsa. Lisävalloitukset toisivat lisää rahaa. Napoleon vei 38 000 miestä Egyptiin.

Egypti oli helppo, mamelukit sortuivat puhaltamalla. Sitten kuvioon ilmestyi Englannin laivasto ja Nelson. Napoleonin huoltoreitti Ranskaan katkesi. Hän päätti iskeä Syyriaan ja kukistaa ottomaanit.

Vihollinen - se pienikokoinen - oli jo ryhmittänyt joukkonsa. Egyptin rotat saaliistivat varastoissa ja levittivät kirppuja. Kirput levittivät paiseruttoa. Sotilaat alkoivat sairastella. Napoleonin armeijan lääkärit eivät osanneet ajatella ruttoa, vaikka se oli endeeminen Egyptissä. (Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun sota hävitään kehnon etukäteistiedustelun vuoksi.) Sairaat marssivat terveiden mukana, ja kirput levisivät miesten keskuudessa. Jaffassa rutto oli tosiasia. Napoleon kävi itse katsomassa sairaita. Hän ei sairastunut, mutta useat esikunnan jäsenet sairastuivat ja kuolivat.

Akkon piirityksen aikana armeija pysähtyi aloilleen. Ruttoon sairastuneita ei enää jätetty tienvarteen, kuten marssiessa. Liikkuva armeija pystyi jotenkuten jättämään sairauden jälkeensä, vaikka kovalla hinnalla, mutta pysähtyneessä armeijassa tauti levisi sairastavista sotilaista terveisiin. Lisäksi siviilit - kaupustelijat, prostituoidut ja kerjäläsiset - luonnollisesti tekivät tuttavuutta sotilaiden kanssa ja toivat kirppunsa mukanaan. Napoleon lopetti piirityksen ja veti joukkonsa takaisin. Sairaisiin hän suhtautui armottomasti. Haifassa hän ehdotti kenttälääkäri Desgenettesille, että sairastuneille annettaisiin yliannos oopiumia. Desgenettes kieltäytyi. Napoleon löysi toisen lääkärin, joka suostui. 57 potilasta myrkytettiin, loput jätettiin selviytymään miten parhaiten taisivat. Kun turkkilaiset tulivat Haifaan, he löysivät seitsemän hengissä selvinnyttä ranskalaista sotilasta. Tuhannet kuolivat ruttoon, muut raahautuivat Egyptiin ja antautuivat englantilaisille. Napoleon purjehti kotiin, kukisti vallankaappauksella direktorion ja rupesi keisariksi.


LA GRANDE ARMEÉ

Moskovan sotaretkestä on kirjoitettu paljon ja sankarillisesti - tärkeimpänä tietenkin Tolstoin "Sota ja rauha". Useimmin Napoleonin tappion syyksi kerrotaan Moskovan palo, tekivätpä sen ranskalaiset juovuspäissään tai moskovalaiset sankarillisuudessaan. Kenraali Talvea on myös syytetty. Itse asiassa Napoleon teki sen ihan itse. Tai sen teki Puola. Aikana, jolloin kuljetukset hoidettiin hevosilla, mikään armeija ei voinut lähteä sotaretkelle keväällä; ei ollut rehua, ja hevosia tarvittiin kevätkyntöihin. Myöhäiskesällä tai syksyllä oltiin jo myöhässä. Puola on suuri ja avara ja sen läpi on pitkä matka. Sotajoukot päätyivät väistämättä Venäjälle talvella. Lisäksi 600 000 miehen kerääminen samaan paikkaan oli kohtalokasta. Muonaa ja rehua ei voitu kuljettaa Ranskasta asti. Kun sotilaat hajaantuivat ryöstelemään ja majoittuivat puolalaisten likaisiin tupiin, he saivat mukaansa vilkkaan ja joka pysähdyksellä uusiutuvan syöpäläisjoukon.

Napoleon salli armeijansa pysähdellä matkalla - kolme viikkoa Vilnassa, viikkoja Smolenskissa. Pilkkukuume niitti satoa, koska täit levisivät. Kun Napoleon saapui Moskovaan, armeijasta oli jäljellä 90 000 miestä. Puoli miljoonaa oli menehtynyt; vain pieni osa heistä taisteluissa. Ja sitten Moskova paloi. Kuukauden kuluttua La Grande Armeén jäännökset peräytyivät.

Mukaan otettiin 40 000 vaunukuormaa varastettuja aarteita. Kauan ei saalis mukana pysynyt. Hevoset kuolivat. Marraskuun alussa Smolenskiin hoiperteli 50 000 miestä. Sieltä ei löytynyt suojaa, ja armeijan rippeet jatkoivat matkaa - nyt jalkaisin, kuolleilta tovereilta ryöstetyissä (täisissä) vaatteenriekaleissa, monet paljasjaloin. Vilnaan asti pääsi 7 000 miestä (ja 20 000 leiriseuraajaa). Napoleon hankki reen ja ajoi Pariisiin.

Napoleon ei ollut ainoa. Kaikki suuret sotapäälliköt ovat haaskanneet miehiä - se taitaa olla jopa pääsyvaatimus kerhoon. Harvassa ovat olleet sotilaslääkäri Desgenettesin kaltaiset miehet, jotka ovat uskaltaneet sanoa, että heidän tehtävänsä on pelastaa eikä tappaa. Ilokseni voin todeta, että rutto ei tappanut René-Nicholas Desgenettesiä; hän ehti olla sotliaslääkärinä myös Waterloossa ja kuoli vasta 1837 eli kolmetoista vuotta Napoelonin jälkeen.

René-Nicholas Desgenettes Egyptissä