Viikolla 26 - Henry Fuseli

HENRY FUSELI -
PAINAJAISIA JA ROMANTIIKKAA

Henry Fuseli (1741-1825) oli saksalais-sveitsiläinen britti, jonka nimi yhdistetään pääasiassa yhteen maalaukseen - "Painajainen".

"Painajainen" on havaintoesimerkki romantiikan ajan voimakkaista, vääntyneistä hahmoista. Samalla se tuo erinomaisesti esiin painon tunteen rinnalla, joka liittyy myös unihalvauksena tunnettuun tilaan. Hevosenpää taka-alalla muistuttaa, että englanninkielinen sana "nightmare" tarkoittaa myös yön tammaa. Sopisi myös mainita, että varsinkin Yhdysvalloissa yhdisetään unihalvaus nykyään UFO-kaappauksiin - moderni versio marasta tai painajaisesta.


Fuseli oli niin mielistynyt aiheeseen, että hän teki siitä toisenkin version. Tässä sommitelmassa hevonen on paremmin esillä.

"Painajaisten" naishahmo saattoi muuten olla Fuselin vaimo Sophia Rawlings, joka alkuaan oli hänen mallinsa. Sophia taisi olla tiukka nainen. Fuselin piiriin kuului Mary Wollstonecraft,, jonka kanssa Fuselilla ilmeisesti oli suhde. Heidän piti lähteä yhdessä Pariisiin, mutta Sophia puuttui asiaan, eikä Mary enää koskaan varjostanut heidän kynnystään.

Minusta tuntuu oudolta, että Fuseli viihtyi niin hyvin Englannissa. Hänen tyylinsä ja mieltymyksensä olivat ehdottoman saksalaista romantiikkaa. Tosin juuri Fuselin aika oli myös goottilaisen romantiikan aikaa - Udolphon mysteerit, Frankenstein ja Otranton linna värisyttivät Eurooppaa Fuselin elinaikana. Saksalainen romantiikka etsi myrskyäviä vesiputouksia, villiä luontoa ja sydämen raivoa. Fuseli maalasi myös saksalaisia kohtauksia, ja ylipäänsä lihaksia pullistelevia voimahahmoja ja väkivaltaisia sommitelmia (italialaisessa taiteessa Michelangelo oli tehnyt häneen vaikutuksen opiskeluaikoina).

Fuseli maalasi sarjan, joka perustui Miltonin "Kadotettuun paratiisiin". Miltoniltakin hän onnistui löytämään sydäntään lähellä olevat kohdat - en olisi omin päin uskonut, että "Kadotetussa paratiisissa" mainittiin Lapin noidat.

Saatana jättää Kaaoksen valtakunnan Henry Fuselin kuvaamana

Henry Fuseli ei elänyt vain romantiikan ja goottilaisen kauhun kaudella, hänen elinaikaansa osui myös Ranskan vallankumous, tuo veren ja hurmion aika, jolloin puhuttiin suuria sanoja ja heiluteltiin käsiä korkealla ilmassa. Ylipitkiä käsiä viuhdotaan useissa Fuselin töissä, kuten tässä Macbethin unissakävelykohtauksessa:

No, mikä tässä on niin kummallista? Se vain, että Ranskan vallankumouksen hovimaalari oli Jacques-Louis David, joka yleensä mainitaan esimerkkinä klassisuudesta. David oli sadisti, joka oli terrorin aikana kuin kotonaan, kulki murhaavan joukon mukana vankiloissa (joissa roskaväki hakkasi vankeja kappaleiksi) ja luonnosteli verilöylyn uhrien kuolinkouristuksia. David rauhoittui ihmeesti, kun Napoleon tuli valtaan, mutta kyllä hänenkin tauluissaan heilutellaan käsivarsia, ja vieläpä luonnottoman pitkiä.

Jacques-Louis David: Sabiinittaret

Olisi kiintoisaa tietää, kumpi matki kumpaa, Fuseli vai David.

Olisi myös kiintoisaa tietää, miten Fuseli olisi maalannut lähempänä nykyaikaa. Sekä Hitler että Stalin olisivat voineet olla mieltyneitä hänen lihaksikkaisiin hahmoihinsa; toisaalta yliluonnollisuus ei olisi kelvannut kummallekaan diktaattorille. Voin vain olettaa, että hän olisi mieluummin maalannut Wagnerin oopperoita kuin terveitä maatyöläisiä traktoreineen.

Ja viimeinen kummasteluni aihe; yrittikö "Sydämen asialla" -sarjan hautausurakoitsija Bernietä muistuttava Fuseli kompensoida kiltteyttään rajuilla tauluillaan, vai oliko hänellä todella niin kiihkeä sielunelämä?

Henry Fuseli

Viikolla 25 - Nahanvaihtajia ja epäluomia

HAHMONVAIHTAJAT

Kaikilla kansoilla on taruja hengistä, jotka muuttavat itsensä naisiksi (miehiksi muuttuvia on vain ihmissusissa ja selkieissä). Olipa kyse joutsenneidoista, selkieistä tai vaikkapa käärmeistä, he ovat yleensä hyväntahtoisia tai eivät ainakaan häijyjä, ja useasti se on ihminen, joka huijaa, eikä päinvastoin.

Kuten johdonmukaista on, selkiet esiintyvät Pohjois-Atlantin saarten ja rantojen tarustoissa. He pukeutuvat hylkeennahkaan lähteissään mereen, ja riisuvat sen tullessaan maihin. Useissa tarinoissa mies kätkee hylkeennahan ja saa näin selkienaisesta vaimon itselleen. Toisinaan nainen läytää vieraan rakastajan, joka muuttautuu taas hylkeeksi ja ui pois.

Taruja käärmeistä, jotka muuttuvat kauniiksi neidoiksi, tunnetaan Intiasta. Suomalaisissa kansansaduissa on aiheesta versioita. Joel Lehtonen on kertonut omalla tyylillään yhden satukokoelmassaan "Tarulinna". Poika pelasti käärmeen pulasta ja käärme vei hänet linnaansa. Hei ei kuitenkaan avioliiton autuutta päästy kokeilemaan, koska poika oli liian varovainen:

Poika meni kissoineen ja koirineen saliin, ja ne käärmeet kahden puolen kumartelivat hänelle, ja salissa soivat kuin pyypillit. Mutta se valkoinen, helttapää käärme kysyi pojalta:
- Mitäs nyt tahdot palkkioksesi? Saat valita joko minut itseni tais ellaisen kultaisen sormuksen, että kun se lävitse katsoo ja ajattelee mitä toivoo, heti saa.
Kun käärme sanoi niin, sille tuli kädet ja jalat. Sen suu tuli sieväksi ja supukaksi, silmät sinisiksi ja kirkkaiksi, sille kasvoi tukka ja se muuttui niin kauniiksi mamseliksi, että pojan silmät olivat siihen jäädä.
- Minä olen noiduttu käärmeeksi ja ainoastaan kerran viikossa olen ihmisenä! se mamseli sanoi. Kumman nyt tahdot palkkioksesi, minut vai kultaisen sormuksen?
Hyvin teki pojan mieli sitä mamselia, vaikka peloittaahan se, kun se on vain kerta viikossa ihmisenä. Hyvin tekisi mieli kultaista sormustakin. Viimein poika sanoo:
- Mitäpäs minä korealla mamselilla, kun ei ole rahaa eikä mitään, millä elättää itseäni ja näitä kissaani ja koiraani. Kyllä minä haluaisin sitä kultaista sormusta!

Munechika takoo kuuluisaa miekkaansa nimeltä ko-kitsume-maru (Pikku kettu) kettuhengen auttamana, maalannut Ogata Gekko 1873

Kettuhenget - Japanissa kitsunet, Kiinassa Hu li jing - rakastuvat mieheen todella ja auttavat häntä, kuten miekkaseppä Munechikaa. Kiinassa yksinäiset oppineet tuntuvat vetävän puoleensa kettuja ja aavenaisia.

Selkien kaltaisia joutsenneitoja löydetään Siperiasta Suomeen. Tarina on yleensä sama kuin selkieiden kohdalla - mies löytää joutsenneidon kylpemässä ihmishahmossaan ja ottaa haltuunsa höyhenpuvun. Kun neito saa sulkansa takaisin, se lentää joutsenena pois. Joskus käy huonommin, kuten Eino Leinon "Helkavirsissä"

Päivä hongat jo punasi,
tuli tuska impyelle:
"Suo mulle sulkani takaisin,
tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun omani?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti,
Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli miehen nuoren.

Neiti lentohon lehahti,
noustessa kesäisen päivän.

EPÄLUOMAT

"Epäluoma" on ehkä turhan karu sana sellaisista olennoista kuin Saaban kuningatar, jonka islamilaiset tarut kuvaavat kauniina naisena, jolla on silti joko tavattoman karvaiset jalat tai peräti vuohen sorkat. Salomo, joka näissä taruissa on maagikko, paljastaa jalat, koska hänellä on palatsissaan peililattia. Se ei Salomoa häiritse; hän tekee taian maagisella sormuksellaan ja loihtii karvat ja kaviot pois. Tähän taruun viittaa Gustave Flaubert "Pyhän Antoniuksen kiusauksessa", kun apina kohottaa Saaban kuningattaren hameenlievettä ja kuningatar lähtee yhdellä jalalla hyppien: "Näin kaunis nainen!"

John William Waterhouse: Odysseus ja seireenit

Epäluomiksi voi kyllä hyvällä syyllä nimittää seireenejä, joihin Odysseus törmäsi matkallaan. Harpyijat olivat myös osaksi lintuja, osaksi naisia, mutta niiltä puuttui seireenien lauluääni tai viisaus; Odysseus tuli vietellyksi lupauksella viisaudesta, ei laululla. (Kuten kaikki tietävät, hän pani miehensä tukkimaan korvansa vahalla ja sitomaan sankarin itsensä mastoon). Homeroksen jälkeiset runoilijat antoivat seireeneille ikävän lopun; koska Odysseus onnistui pakenemaan niitä, ne hukuttautuivat. Harpyijat, seireenien rumat sisarpuolet, olivat todella pahaluonteisia ja huonotapaisia. Niiden jälki tuo mieleen merimetsot; likaa ja ulosteita.

Akseli Gallen-Kallelalla oli ilmeisesti mielessään joko harpyija tai seireeni, kun hän maalasi "Sammon ryöstön".


Ihmissudet ovat valtaosaltaan miehiä, kumma kyllä, samoin ihmistiikerit ja muut metsästäjien kilpailijat. Sillä tavoin ne sukupuoliroolit toimivat mytologiassakin.

Viikolla 24 - Undine ja muut

UNDINE

Melusina oli voimakastahtoinen nainen. Undine-poloisen kävi huonommin. Hänen ongelmansa oli kenties se, että hän halusi miehen lisäksi myös sielun (tai sitten hänellä vain ei ollut kykyä rakentaa linnoja ja muuttua lohikäärmeeksi).

Undinet tai Ondinet ovat saksalaisen mytologian vedenhenkiä. He saavat sielun ja muuttuvat ihmisiksi, jos he naivat kuolevaisen miehen ja kantavat tälle lapsen. Juuri näin kävi Friedrich de la Motte Fouquén kuvaaman Undinen.

John William Waterhouse: Undine

Undinen rakkauden kohteesta on erimielisyyttä. Erään tarinan mukaan ritari oli Sir Lawrence, toisen mukaan Palemon, ja Henry Fuselin piirroksessa Hulbrand. Joka tapauksessa rakkaus oli kuumaa ja kiihkeää. Yksimielisyys vallitsee siitä, että ritari vannoi jokaisen valveillaolon henkäyksensä olevan todistus hänen rakkaudestaan Undineen.

Arthur Rackham: Undine

Undine tuli raskaaksi ja sai lapsen ja sielun. Niinpä hän alkoi myös vanheta ja käydä rumemmaksi. Ritarin rakkaus hiipui. Nyt seuraa tavallaan kodikas käänne. Undine käveli puutarhassa ja kuuli tallista ritarinsa kuorsauksen. Hän hiipi ääntä kohti ja löysi sankarinsa nukkumasta - toisen naisen käsivarsilla. Tiloiltaan kiukustunut Undine kirosi miehensä ja sanoi: "Vannoit jokaisen valveilla vedetyn henkäyksesi todistavan rakkauttasi minuun. Niinpä jätän hengityksesi sinulle niin kauan kuin valvot. Kun nukahdat, lakkaat hengittämästä." Ja niin kävi kuin käydä piti; jossakin vaiheessa ritarin oli pakko nukahtaa ja lakata hengittämästä.

Undinen kirous on lääketieteellinen termi ja tarkoittaa tilaa, johon Undinen uskoton aviomies joutui - hengitys lakkaa, ellei vedä tietoisesti jokaista hengenvetoaan.


PIENI MERENNEITO

Toinen vedenhenki, jolle rakkaus tuotti huonon lopun, oli Andersenin "Pieni merenneito". Tarina on tuttu ainakin Disneyn filmistä, mutta Andersenin merenneito (jonka nimi muuten ei ole Ariel) joutui paljon kovemman kohtalon uhriksi. Hän ei edes onnistunut naimaan prinssiään, jonka vuoksi hän uhrasi kauniin äänensä. Hänen jokainen askeleensa kuivalla maalla tuntui kuin olisi kävellyt veitsillä, ja veri tirskahteli hänen askelistaan. Ja prinssin ja prinsessan hääyönä hän heittäytyi mereen, joka ei enää ottanut häntä vastaan, vaan hän hukkui kuin kuolevainen ainakin. Andersen korjasi myöhemmin loppua ja muutti merenneidon ilmanhengeksi, mutta se tuskin enää asiaa auttoi.

Pieni merenneito palvoo prinssinsä marmorikuvaa meren pohjalla


VALKOINEN KÄÄRME

Kiinalaisilla on oma legendansa käärmenaisesta. Tarinasta on tehty ooppera ja elokuva. Tässäkin tarinassa maagisia voimia omaava käärme haluaa tutustua ihmisiin ja rakkauteen. Hänellä on sisarkin, vihreä käärme. Yhdessä he muuttuvat naisiksi. Valkea käärme nai nuoren oppineen ja tuli raskaaksi. Tässä vaiheessa asioihin sekaantui taolaismunkki, joka huomasi valkoisiin pukeutuneen naisen käärmelaadun. Seurasi taistelu, jonka valkea käärme hävisi, koska hän oli raskaana ja se heikensi hänen taikavoimiaan. Hän ennätti kuitenkin synnyttämään poikansa ennen kuin munkki kumosi kokonaisen pagodan hänen päälleen. Vihreä käärme toimi sisarensa uskollisena avustajana, mutta ei pystynyt voittamaan munkkia. Valkean käärmeen poika kuitenkin kasvoi mieheksi, pelasti äitinsä (tuhoten siinä sivussa pagodan) ja perhe liittyi jälleen yhteen. Harvinaisen onnellinen loppu.

Viikolla 23 - Melusina ja Lusignanit

MELUSINA

Melusina on eräs versio sarjassa yliluonnolliset naiset, jotka naivat kuolevaisia miehiä mielnkiintoisin seuraamuksin. Tällä hetkellä Melusina-taru on tuttu monelle kirjallisuuden harrastajalla; A.S.Byattin vasta julkaistu ja suosittu "Riivaus" esittelee Melusina-keijun. Taru on huomattavasti vanhempi.


Tarina yksinkertaisuudessaan on ritarista, joka tapaa kauniin neidon, rakastuu ja nai tämän. He elävät onnellisina ja saavat monta lasta. Melusina on asettanut ehdoksi, että yhtenä päivänä viikossa mies ei saa tulla hänen huoneisiinsa. Eräänlainen käänteisversio Siniparta-tarinoista. Luonnollisesti tapahtuu jotakin, joka saa miehen vakoilemaan vaimoaan. Tämä loiskuttelee kylvyssä ja hänen alaruumiinsa on muuttunut käärmeen hännäksi. Paljastumisestaan kiukustunut Melusina jättää miehensä ikuisiksi ajoiksi. Hän on sitä ennen ehtinyt pystyttää miehelleen linnan maagisin keinoin (eikö tämän olisi pitänyt miestä hiukan hämmästyttää?).

Myytti ilmestyi kirjallisuuteen näköjään ensimmäisen kerran 1400-luvulla, jolloin Jean d'Arras sen kirjoitti. Melusinan aviomiehestä on monenlaisia versioita, vaikka hänet aina sijoitetaan Poitouhun. Varhaisten versioiden mukaan mies on Poitoun Raymond, mutta kun tarina ehti Walter Scottin korviin, aviomies oli Guy de Lusignan - Poitoun herroja hänkin.

Ainakin Guy de Lusignan voitaneen vapauttaa tarinasta - hän sattui olemaan se henkilö, joka tuhosi Jerusalemin kuningaskunnan naituaan Sibyllan, edellisen kuninkaan sisaren.

1800-luvun näkemys Guy de Lusignanista

Lusignanin suku on kuitenkin laskenut Melusinan sukuhaaraansa alusta alkaen. Tarun erään version mukaan Melusina muuttui paljastumisensa jälkeen lohikäärmeeksi, ja Les Tres Riches Heures - Berryn herttualle tehty rukouskirja (samainen herttua innostui Jean d'Arrasin tarinasta) - kuvaa maaliskuun taustana Lusignanin linnan, jonka yllä lentää lohikäärme.


Joidenkin myyttiversioiden mukaan kaikki Melusinan lapset olivat jotenkin epämuotoisia. Tiedä sitten, missä määrin tämä liittyy freudilaisittain siihen, että Melusina rakensi linnoja, epänaisellinen puuha, ja hänen alaruumiistaan riippui - hmph - käärme. Voimakas hahmo hän oli, ja piti yliotteensa miehestään; ei ihme, että Byattia Melusina kiinnostie nemmän kuin vaikkapa Undine tai Andersenin pieni merenneito.