Viikolla 25 - Nahanvaihtajia ja epäluomia

HAHMONVAIHTAJAT

Kaikilla kansoilla on taruja hengistä, jotka muuttavat itsensä naisiksi (miehiksi muuttuvia on vain ihmissusissa ja selkieissä). Olipa kyse joutsenneidoista, selkieistä tai vaikkapa käärmeistä, he ovat yleensä hyväntahtoisia tai eivät ainakaan häijyjä, ja useasti se on ihminen, joka huijaa, eikä päinvastoin.

Kuten johdonmukaista on, selkiet esiintyvät Pohjois-Atlantin saarten ja rantojen tarustoissa. He pukeutuvat hylkeennahkaan lähteissään mereen, ja riisuvat sen tullessaan maihin. Useissa tarinoissa mies kätkee hylkeennahan ja saa näin selkienaisesta vaimon itselleen. Toisinaan nainen läytää vieraan rakastajan, joka muuttautuu taas hylkeeksi ja ui pois.

Taruja käärmeistä, jotka muuttuvat kauniiksi neidoiksi, tunnetaan Intiasta. Suomalaisissa kansansaduissa on aiheesta versioita. Joel Lehtonen on kertonut omalla tyylillään yhden satukokoelmassaan "Tarulinna". Poika pelasti käärmeen pulasta ja käärme vei hänet linnaansa. Hei ei kuitenkaan avioliiton autuutta päästy kokeilemaan, koska poika oli liian varovainen:

Poika meni kissoineen ja koirineen saliin, ja ne käärmeet kahden puolen kumartelivat hänelle, ja salissa soivat kuin pyypillit. Mutta se valkoinen, helttapää käärme kysyi pojalta:
- Mitäs nyt tahdot palkkioksesi? Saat valita joko minut itseni tais ellaisen kultaisen sormuksen, että kun se lävitse katsoo ja ajattelee mitä toivoo, heti saa.
Kun käärme sanoi niin, sille tuli kädet ja jalat. Sen suu tuli sieväksi ja supukaksi, silmät sinisiksi ja kirkkaiksi, sille kasvoi tukka ja se muuttui niin kauniiksi mamseliksi, että pojan silmät olivat siihen jäädä.
- Minä olen noiduttu käärmeeksi ja ainoastaan kerran viikossa olen ihmisenä! se mamseli sanoi. Kumman nyt tahdot palkkioksesi, minut vai kultaisen sormuksen?
Hyvin teki pojan mieli sitä mamselia, vaikka peloittaahan se, kun se on vain kerta viikossa ihmisenä. Hyvin tekisi mieli kultaista sormustakin. Viimein poika sanoo:
- Mitäpäs minä korealla mamselilla, kun ei ole rahaa eikä mitään, millä elättää itseäni ja näitä kissaani ja koiraani. Kyllä minä haluaisin sitä kultaista sormusta!

Munechika takoo kuuluisaa miekkaansa nimeltä ko-kitsume-maru (Pikku kettu) kettuhengen auttamana, maalannut Ogata Gekko 1873

Kettuhenget - Japanissa kitsunet, Kiinassa Hu li jing - rakastuvat mieheen todella ja auttavat häntä, kuten miekkaseppä Munechikaa. Kiinassa yksinäiset oppineet tuntuvat vetävän puoleensa kettuja ja aavenaisia.

Selkien kaltaisia joutsenneitoja löydetään Siperiasta Suomeen. Tarina on yleensä sama kuin selkieiden kohdalla - mies löytää joutsenneidon kylpemässä ihmishahmossaan ja ottaa haltuunsa höyhenpuvun. Kun neito saa sulkansa takaisin, se lentää joutsenena pois. Joskus käy huonommin, kuten Eino Leinon "Helkavirsissä"

Päivä hongat jo punasi,
tuli tuska impyelle:
"Suo mulle sulkani takaisin,
tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun omani?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti,
Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli miehen nuoren.

Neiti lentohon lehahti,
noustessa kesäisen päivän.

EPÄLUOMAT

"Epäluoma" on ehkä turhan karu sana sellaisista olennoista kuin Saaban kuningatar, jonka islamilaiset tarut kuvaavat kauniina naisena, jolla on silti joko tavattoman karvaiset jalat tai peräti vuohen sorkat. Salomo, joka näissä taruissa on maagikko, paljastaa jalat, koska hänellä on palatsissaan peililattia. Se ei Salomoa häiritse; hän tekee taian maagisella sormuksellaan ja loihtii karvat ja kaviot pois. Tähän taruun viittaa Gustave Flaubert "Pyhän Antoniuksen kiusauksessa", kun apina kohottaa Saaban kuningattaren hameenlievettä ja kuningatar lähtee yhdellä jalalla hyppien: "Näin kaunis nainen!"

John William Waterhouse: Odysseus ja seireenit

Epäluomiksi voi kyllä hyvällä syyllä nimittää seireenejä, joihin Odysseus törmäsi matkallaan. Harpyijat olivat myös osaksi lintuja, osaksi naisia, mutta niiltä puuttui seireenien lauluääni tai viisaus; Odysseus tuli vietellyksi lupauksella viisaudesta, ei laululla. (Kuten kaikki tietävät, hän pani miehensä tukkimaan korvansa vahalla ja sitomaan sankarin itsensä mastoon). Homeroksen jälkeiset runoilijat antoivat seireeneille ikävän lopun; koska Odysseus onnistui pakenemaan niitä, ne hukuttautuivat. Harpyijat, seireenien rumat sisarpuolet, olivat todella pahaluonteisia ja huonotapaisia. Niiden jälki tuo mieleen merimetsot; likaa ja ulosteita.

Akseli Gallen-Kallelalla oli ilmeisesti mielessään joko harpyija tai seireeni, kun hän maalasi "Sammon ryöstön".


Ihmissudet ovat valtaosaltaan miehiä, kumma kyllä, samoin ihmistiikerit ja muut metsästäjien kilpailijat. Sillä tavoin ne sukupuoliroolit toimivat mytologiassakin.

Viikolla 24 - Undine ja muut

UNDINE

Melusina oli voimakastahtoinen nainen. Undine-poloisen kävi huonommin. Hänen ongelmansa oli kenties se, että hän halusi miehen lisäksi myös sielun (tai sitten hänellä vain ei ollut kykyä rakentaa linnoja ja muuttua lohikäärmeeksi).

Undinet tai Ondinet ovat saksalaisen mytologian vedenhenkiä. He saavat sielun ja muuttuvat ihmisiksi, jos he naivat kuolevaisen miehen ja kantavat tälle lapsen. Juuri näin kävi Friedrich de la Motte Fouquén kuvaaman Undinen.

John William Waterhouse: Undine

Undinen rakkauden kohteesta on erimielisyyttä. Erään tarinan mukaan ritari oli Sir Lawrence, toisen mukaan Palemon, ja Henry Fuselin piirroksessa Hulbrand. Joka tapauksessa rakkaus oli kuumaa ja kiihkeää. Yksimielisyys vallitsee siitä, että ritari vannoi jokaisen valveillaolon henkäyksensä olevan todistus hänen rakkaudestaan Undineen.

Arthur Rackham: Undine

Undine tuli raskaaksi ja sai lapsen ja sielun. Niinpä hän alkoi myös vanheta ja käydä rumemmaksi. Ritarin rakkaus hiipui. Nyt seuraa tavallaan kodikas käänne. Undine käveli puutarhassa ja kuuli tallista ritarinsa kuorsauksen. Hän hiipi ääntä kohti ja löysi sankarinsa nukkumasta - toisen naisen käsivarsilla. Tiloiltaan kiukustunut Undine kirosi miehensä ja sanoi: "Vannoit jokaisen valveilla vedetyn henkäyksesi todistavan rakkauttasi minuun. Niinpä jätän hengityksesi sinulle niin kauan kuin valvot. Kun nukahdat, lakkaat hengittämästä." Ja niin kävi kuin käydä piti; jossakin vaiheessa ritarin oli pakko nukahtaa ja lakata hengittämästä.

Undinen kirous on lääketieteellinen termi ja tarkoittaa tilaa, johon Undinen uskoton aviomies joutui - hengitys lakkaa, ellei vedä tietoisesti jokaista hengenvetoaan.


PIENI MERENNEITO

Toinen vedenhenki, jolle rakkaus tuotti huonon lopun, oli Andersenin "Pieni merenneito". Tarina on tuttu ainakin Disneyn filmistä, mutta Andersenin merenneito (jonka nimi muuten ei ole Ariel) joutui paljon kovemman kohtalon uhriksi. Hän ei edes onnistunut naimaan prinssiään, jonka vuoksi hän uhrasi kauniin äänensä. Hänen jokainen askeleensa kuivalla maalla tuntui kuin olisi kävellyt veitsillä, ja veri tirskahteli hänen askelistaan. Ja prinssin ja prinsessan hääyönä hän heittäytyi mereen, joka ei enää ottanut häntä vastaan, vaan hän hukkui kuin kuolevainen ainakin. Andersen korjasi myöhemmin loppua ja muutti merenneidon ilmanhengeksi, mutta se tuskin enää asiaa auttoi.

Pieni merenneito palvoo prinssinsä marmorikuvaa meren pohjalla


VALKOINEN KÄÄRME

Kiinalaisilla on oma legendansa käärmenaisesta. Tarinasta on tehty ooppera ja elokuva. Tässäkin tarinassa maagisia voimia omaava käärme haluaa tutustua ihmisiin ja rakkauteen. Hänellä on sisarkin, vihreä käärme. Yhdessä he muuttuvat naisiksi. Valkea käärme nai nuoren oppineen ja tuli raskaaksi. Tässä vaiheessa asioihin sekaantui taolaismunkki, joka huomasi valkoisiin pukeutuneen naisen käärmelaadun. Seurasi taistelu, jonka valkea käärme hävisi, koska hän oli raskaana ja se heikensi hänen taikavoimiaan. Hän ennätti kuitenkin synnyttämään poikansa ennen kuin munkki kumosi kokonaisen pagodan hänen päälleen. Vihreä käärme toimi sisarensa uskollisena avustajana, mutta ei pystynyt voittamaan munkkia. Valkean käärmeen poika kuitenkin kasvoi mieheksi, pelasti äitinsä (tuhoten siinä sivussa pagodan) ja perhe liittyi jälleen yhteen. Harvinaisen onnellinen loppu.

Viikolla 23 - Melusina ja Lusignanit

MELUSINA

Melusina on eräs versio sarjassa yliluonnolliset naiset, jotka naivat kuolevaisia miehiä mielnkiintoisin seuraamuksin. Tällä hetkellä Melusina-taru on tuttu monelle kirjallisuuden harrastajalla; A.S.Byattin vasta julkaistu ja suosittu "Riivaus" esittelee Melusina-keijun. Taru on huomattavasti vanhempi.


Tarina yksinkertaisuudessaan on ritarista, joka tapaa kauniin neidon, rakastuu ja nai tämän. He elävät onnellisina ja saavat monta lasta. Melusina on asettanut ehdoksi, että yhtenä päivänä viikossa mies ei saa tulla hänen huoneisiinsa. Eräänlainen käänteisversio Siniparta-tarinoista. Luonnollisesti tapahtuu jotakin, joka saa miehen vakoilemaan vaimoaan. Tämä loiskuttelee kylvyssä ja hänen alaruumiinsa on muuttunut käärmeen hännäksi. Paljastumisestaan kiukustunut Melusina jättää miehensä ikuisiksi ajoiksi. Hän on sitä ennen ehtinyt pystyttää miehelleen linnan maagisin keinoin (eikö tämän olisi pitänyt miestä hiukan hämmästyttää?).

Myytti ilmestyi kirjallisuuteen näköjään ensimmäisen kerran 1400-luvulla, jolloin Jean d'Arras sen kirjoitti. Melusinan aviomiehestä on monenlaisia versioita, vaikka hänet aina sijoitetaan Poitouhun. Varhaisten versioiden mukaan mies on Poitoun Raymond, mutta kun tarina ehti Walter Scottin korviin, aviomies oli Guy de Lusignan - Poitoun herroja hänkin.

Ainakin Guy de Lusignan voitaneen vapauttaa tarinasta - hän sattui olemaan se henkilö, joka tuhosi Jerusalemin kuningaskunnan naituaan Sibyllan, edellisen kuninkaan sisaren.

1800-luvun näkemys Guy de Lusignanista

Lusignanin suku on kuitenkin laskenut Melusinan sukuhaaraansa alusta alkaen. Tarun erään version mukaan Melusina muuttui paljastumisensa jälkeen lohikäärmeeksi, ja Les Tres Riches Heures - Berryn herttualle tehty rukouskirja (samainen herttua innostui Jean d'Arrasin tarinasta) - kuvaa maaliskuun taustana Lusignanin linnan, jonka yllä lentää lohikäärme.


Joidenkin myyttiversioiden mukaan kaikki Melusinan lapset olivat jotenkin epämuotoisia. Tiedä sitten, missä määrin tämä liittyy freudilaisittain siihen, että Melusina rakensi linnoja, epänaisellinen puuha, ja hänen alaruumiistaan riippui - hmph - käärme. Voimakas hahmo hän oli, ja piti yliotteensa miehestään; ei ihme, että Byattia Melusina kiinnostie nemmän kuin vaikkapa Undine tai Andersenin pieni merenneito.

Viikolla 22 - Uutiseläimiä

OUTOJA ELÄIMIÄ

Johtuneeko ilmastonmuutoksesta (vai onko tämä liian kulunut heitto), mutta eläinkunta on alkanut käyttäytyä oudosti.


HILDESHEIMISSA ON KROKOTIILI (tai ehkä alligaattori)

Amerikkalaisen CNN-televisioaseman mukaan kaksi Hildesheimin kaupungin työntekijää olisi nähnyt maanantaina Innerstejoessa uiskentelevan krokotiilin.

Matelija oli ollut näkyvillä viiden minuutin ajan ja sitten hävinnyt pusikkoon. (IL)

Olisiko aiheellista sanoa "hui". Olen itse käynyt Hildesheimissa eräitä vuosia sitten eikä siellä silloin näkynyt muita kummajaisia kuin kauppakillan gargoylet.





MEKSIKON LAIVASTO jahtaa haita.

Meksikon laivasto yrittää metsästää yhtä tai useampaa tappajahaita, joiden uskotaan surmanneen kaksi ihmistä ja haavoittaneen kolmatta kuukauden sisällä. (IL)

Ja kaiken lisäksi..


HELSINGIN KAKSIPÄINEN VASIKKA ON KÄVELLYT TIEHENSÄ!

Museon suurremontin yhteydessä kaksipäinen vasikka vietiin normaalisti varastoon syyskuussa 2005. Kun vasikkaa alettiin kaivaa esille tänä keväänä, ei sitä enää löytynyt.

Museonväki ei pysty keksimään, mitä vasikalle olisi remontin aikana voinut tapahtua. (IL)

Helsingin Luonnontieteellisen museon kaksipäinen vasikka. Onko kukaan nähnyt? Siis vuoden 2005 jälkeen?

Viikolla 21 - Vuosi 1968 ja toimittajaetiikkaa

40 VUOTTA SITTEN

On vaikea muistaa, miten paljon mahtui yhteen ainoaan vuoteen 40 vuotta sitten - vuonna 1968. "Euroopan hullu vuosi" ei ollut hullu vain Euroopassa.


TET-hyökkäys oli Vietkongille sotilaallinen tappio, mutta taktinen voitto. Tästä alkoi Vietnamin sodan luhistuminen. Näitä kuvia on nähty sen jälkeen paljon, mutta vuonna 1968 sodan tulo olohuoneisiin ja lehtien etusivuille oli shokki.


Rauhanaate ja hipit yhdistyivät Chicagossa demokraattien vaalikokouksessa tavalla, joka esitti poliisit pamputtamassa amerikkalaisia nuoria, mutta alku oli leikkisä; kuvassa poliisit ptelemässä "maan ensimmäistä naista" - hipit julistivat kaksi sikaa presidentiksi ja hänen vaimokseen ja poliisit juoksivat possujen perässä pitkin kaupunkia.


Sitkeä huhu rintaliivien polttamisesta alkoi vuoden 1968 Miss Amerikka -kisoista. Feministit järjestivät mielenosoituksen, jossa kruunattiin lammas ja heiteltiin meikkejä, rintaliivejä ja krosetteja roskatynnyriin. Koska opiskelijat olivat juuri polttaneet kutsuntapapereitaan, joku toimittaja julisti tilaisuuden "rintaliivien poltoksi", ja nimitys on säilynyt.


"Black Power" näyttäytyi Meksikon olympialaisissa, kun kaksi urheilijaa nosti mustiin verhotun nyrkin palkintokorokkeella. Kun ennen olympialaisia meksikolaisia opiskelijoita tulitettiin, yhtään kuvaa ei otettu.


Pariisin opiskelijamellakoita kuvattiin sitäkin enemmän.

Prahassa vyöryivät kaduille neuvostotankit.

Suomessa vallattiin Vanha...


...ja Karjalaa alettiin hankkia takaisin pullo kerrallaan, kun suurlähettiläs Kovalev kimpaantui etiketistä.

TOIMITTAJAETIIKKAA JOKELASSA

Juuri ennätin kehua. että saadaan tietoja lehtiin kansalaisten yhteisillä ponnistuksilla. Sitten paljastuu toimittajien hyeenakäytös. Tästä ensimmäisenä Kemppinen-blogi.

TOIMITTAJAETIIKKAA LAPSIPORNOSTA

Keskiviikkona 21/5 Ilta-Sanomat otsikoi kahdesta tapauksesta:


TAITEILIJA LEVITTI LAPSIPORNOA - EI RANGAISTUSTA

Tapauksessa taitelija yhdessä näyttelynsä teoksessa esitti kollaasin Internetistä löytämistään lapsipornokuvista kiinnittääkseen huomiota siihen, miten yleistä ja helposti tavoitettavaa lapsiporno on.


HOVI ARMAHTI LAPSIPORNOON SYYLLISTYNEEN

Satoja lapsipornotiedostoja kerännyt mies sai lievennystä - hänelle tuomittiin hovissa vain 450 euron sakot, koska teko oli "melko lievä".

Valituksessaan mies katsoi tekonsa olleen melko lievä. Hovioikeus otti huomioon käräjäoikeuden tuomiosta miehelle aiheutuneet seuraamukset ja katsoi, että tekoon nähden sakot riittävät rangaistukseksi. (IS)

En ota kantaa tuomioihin, aan Ilta-Sanomien otsikointiin, joka rinnastaa lapsipornon vastustajan ja keräilijän yhtä syyllisiksi. Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ilta-Sanomien toimittajaetiikka on omituista.

Viikolla 20 - Uutisia uutisista

BURMAN KUULIAISET ÄÄNESTÄJÄT

Kuten uutisista olemme nähneet, Burmassa on koettu hirmumyrsky ja sen aiheuttama hyökyaalto, jotka yhdessä ovat todennäköisesti surmanneet ainakin yli 100 000 ihmistä - toisten tietojen mukaan kaksinkertaisen määrän. Samaan aikaan Burman sotilasjuntta oli julistanut perustuslakiäänestyksen. Uusi perustuslaki antaa aina vain lisää oikeuksia sanotulle juntalle.

Tuntuu oudolta pitää vaalit, kun melkoinen osa kansasta opettelee uimaan. Kuuliaiset burmalaiset ovat ilmeisesti uineet äänestyslippu suussaan - juntta on tuonut julki, että 99% kansalaisista äänesti ja yli 90% kaikkien ongelmiensa keskellä hyväksyi uuden perustuslain.

Tällaisiin prosenttimääriin eivät ole yltäneet edes Castron Kuuba tai Neuvosto-Viro. Taputtakaa kaikki käsiänne tunnontarkoille burmalaisille!



UUTTA MEDIAA

Olemme jo tottuneet näkemään uutisia, jotka perustuvat ihmisten lähettämiin kamerakännykkäkuviin eivätkä uutisen todelliseen merkittävyyteen. Nyt olemme nähneet mediavälityksen, joka perustuu kansalaisaktiivisuuteen eikä toimittajien ripeyteen. (En muuten moiti, homma toimi!)

Rovaniemellä poliisi sai hälytyksen klo 2:44 ampumavälikohtaukseen. Kello 3:24 oli ensimmäinen repliikki esillä Suomi24-keskustelupalstalla. Pari repliikkiä tuli heti. Kello 6:41 STT:n yötoimittaja valpastui ja pyysi silminnäkijöitä ottamaan yhteyden. Ensimmäisessä uutisessa aamulla (taisi olla seitsemän aikaan) mainittiin, että "keskustelupalstan tietojen mukaan" kaksi oli kuollut ja yksi vakavasti loukkaantunut. Tämä sai minut etsimään mainittua palstaa. Nyt HS:n uutisesta on tietenkin poistunut maininta palstoihin, koska virallisia tietoja on saatu, mutta alkujana uutisnointi oli vapaaehtoisten silminnäkijöiden varassa.

Kello 3:31 löytyi toinen silminnäkijä. Klo 04:04 tiedettiin jo ammutut laukaukset ja kuolleiden luku. 04:10 kerrottiin, että yökerho oli tyhjennetty takaoven kautta, ja kuvattiin ampumisen yksityiskohdat (eräs viestittäjä oli saanut tiedot yökerhossa olleelta tyttöystävältään kännykällä ja pani ne heti nettiin). 04:54 oli tiedossa kuolleiden syntymävuodet. Keskustelupalstalla annettiin myös tunnustusta yökerhon pokelle, joka päästi heti jonon sisään ja takaovesta ulos, kun ampuminen alkoi.

Toisaalta keskustelupalstalla pohditaan jo motiiveja ja otaksutaan, että kyseessä olisi homoihin suunnattu isku. Keskustelupalstan arvailut uhrien syntymävuosista menivät myös jonkin verran pieleen. Joka tapauksessa ensimmäiset tiedot tulivat nimenomaan keskustelupalstalta, ja siihen turvautui myös STT. Voidaan olettaa, että poliisikaan ei olisi antanut kaikkia tietojaan, elleivät huhut olisi jo levinneet.

Viikolla 19 - Suomessa murhatut ministerit

HEIKKI RITAVUORI,
JÜRI VILMS

1920-luvun vaihde oli Suomessa todella vilkasta aikaa. Saatiin itsenäisyys, käytiin kansalaissota, julistettiin kieltolaki (ja ajeltiin pirtukauppiaita ympäri maata) ja murhattiin ministereitä. Tosin vain kaksi; yksi suomalainen, yksi virolainen.

Heikki Ritavuori

Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen 14. helmikuuta vuonna 1922. Erikoisen sattuman kautta minulla on tapaukseen henkilökohtainen kosketus. Paljon nuorempana kuin nyt olin junalla tulossa Helsingistä. Vastapäätä istui varsin arvokas vanha rouva. Hän alkoi jutella. Koska kiinnostukseni heti ensi sanoista oli kiihkeä, hän kertoi koko tarinan ennen kuin jäi junasta Hämeenlinnassa.

Hän oli ollut piikana Ritavuorilla, kun murha tapahtui. Kuten päivittäinen tapa oli, hän oli vahtinut ikkunasta ministerin kotiin tuloa. Kun hän näki Ritavuoren kadulla, oli aika kattaa kahvipöytä. Tällä kerralla ministeri ei tullutkaan sisään. Sen sijaan hän kuuli kovia pamahduksia. Siten soi ovikello, ja puhelimessa ollut talon emäntä meni avaamaan oven. Oven takana oli Gerda Ryti, joka sanoi Ritavuoren tulleen ammutuksi. Minulle puhunut rouva valitti, että hän ei ollut nähnyt tapausta - hän oli kattamassa sitä kahvipöytää.

Tällä tavoin sain ensi kertaa tietää, että itsenäisessä Suomessa oli murhattu ministeri - miten viaton sitä ihminen voi olla. Kaikki puhuvat Bobrikovista, koulun historiankurssiin hän kuului, muta Ritavuoresta ei yhtä sanaa.

Murhaaja, Ernst Tandefelt, oli halunnut aikoinaan tappaa myös Bobrikovin, mutta Eugen Schauman oli ehtinyt ensin.

Ritavuoren murha ja murhaaja on käsitelty varsin kattavasti Wikipediassa, joten en sekaannu niihen sen enempää lukuunottamatta sitä pientä yksityiskohtaa, että Ritavuoren murhaa ei tutkinut Etsivä Keskuspoliisi, kuten asiaan olisi kuulunut, koska Etsivän Keskuspoliisin silloinen johtaja Ossian Holmström oli itsekin aktivisteja eikä tutkinta olisi ollut puolueettomissa käsissä. Holmströmillä on oma osuutensa myös virolaisen varapääministerin, Jüri Vilmsin, murhan tutkinnassa.

Jüri Vilms

Vuonna 1918 Viro oli hyvin, hyvin nuori itsenäinen valtio, kuten tietysti Suomikin. Viron ongelmana oli Saksa, joka ei vielä ollut kokonaan hävinnyt ensimmäistä maailmansotaa ja kutsui Viroa "kummalliseksi pieneksi valtioepäsikiöksi". Niinpä Virosta lähti Suomen kautta - Suomenlahden jään yli (tuttu pakoreitti virolaisille) - varapääministeri Vilms ja hänen mukaansa elintarvikekomitean jäsen Arnold Jürgens ja samassa komiteassa toiminut Johannes Peistik. Oppaaksi jääreitille lähti Käsmusta (lähinnä Suursaarta Viron puolella oleva niemi) Aleksei Rünk. Käsmusta lähtö oli viimeinen kerta, kun näistä neljästä miehestä on luotettava havainto.

Seppo Zetterberg on kirjoittanut Jüri Vilmsin kuolemasta niin pätevän teoksen "Jüri Vilmsin kuolema", etten aio ryhtyä sitäkään tarinaa repostelemaan. Tyydyn toteamaan, että virallinen tulkinta, jonka mukaan saksalaiset olisivat pidättäneet virolaiset Suursaaressa, kuljettaneet heidät Kotkan kautta Helsinkiin ja ampuneet siellä, on Zetterbergin toimesta ammuttu täyteen reikiä ja upotettu. Jokaiselta yksityiskohdaltaan. Ainoat tiedossa olevat faktat ovat: retkeläisten hevonen löydettiin jäältä, jossa se kuoli nälkään (ei "jalka katkenneena", kuten virallinen versio väittää). Suursaarelaiset kiistivät moneen kertaan nähneensä virolaisia. Kotka oli mainittuna aikana punaisten hallussa ja tarinassa esiintyvä alus "Regina" telakalla Helsingissä. Kukaan kuulustelluista ei tiedä Helsingissä mitään virolaisista.

Minähän lupasin Ossian Holmströmin mukaan tarinaan. Hän keitti soppaa varsin merkillisin tavoin Zetterbergin mukaan, ja tunsi kolmikon, joka kasasi virallisen kertomuksen. Varsinainen konnakolmikko olivat he; huijari ja pirtukauppias Peeter Matz, Hämeenlinnassa syntynyt venäjänjuutalainen Joel Krapifsky, myös huijari ammatiltaan, ja Aleksander Belostotsky, samaa maata hänkin. Näistä Krapifsky oli Ossian Holmströmin tuttu ja entinen työtoveri. Yhdessä tämä kolmikko sepitti merkillisen kertomuksen Vilmsin ja hänen seuralaistensa kärsimystiestä, joka on hyväksytty viralliseksi kertomukseksi lähes näihin päiviin asti.

Kirjoitan "näihin päiviin asti", koska Internetistä löytyi Viron Vikipeedian artikkeli. Pakon edessä luen vaikka viroa, joten totean, että Vilms ja hänen kaksi toveriaan joutuivat Hauholla 2. toukokuuta ruotsalaisten vapaaehtoisten käsiin. Viitteenä olevaa Eesti Expressin artikkelia 28.2.2008 en saa auki, mutta Vikipeedian mainitsema Erik Reichenberg oli ruotsalaisen prikaatin konekiväärikomppanian päällikkö. Vikipeedia mainitsee erityisesti Jürgensin.

Voisi lähteä siitä, että jääopas Aleksei Rünk olisi kääntynyt takaisin, kun Suomen rannikko oli tavoitettu (ja kuului ehkä niihin Zetterbergin raportin mainitsemiin "bolshevikkeihin", jotka Suursaaresta käännytettiin Kotkaan), ja kolme virolaista olisi seikkaillut Hauholle asti, jossa heidän matkansa pää tuli vastaan.

Kuka tietää? Kuolleita he varmasti olivat. Viro, Suomi ja Saksa syyttelivät toisiaan toiseen maailmansotaan asti, mutta yksikään maista ei tosissaan yrittänyt selvittää Vilmsin, Jürgensin ja Peistikin kohtaloa. (Tällä kohtaa Heikki Ritavuori vielä vilahtaa - hän toimi vuonna 1921 sisäasiainministerinä ja koetti selvittää Vilmsin kohtaloa.) Olisi hiukan ironista, jos heidät ampuivatkin ruotsalaiset.


KYPÄRISTÄ

Haluan kiittää ja kiinnittää huomiota saamaani ansiokkaaseen repliikkiin artikkeliini kypäristä.

Kiitän anonyymiä kommentoijaa, joka on lisännyt tietojani (ja toivottavasti muidenkin tietoja) asiantuntemuksellaan.

Viikolla 18 - Kanadalaiskepponen

CANADIAN CAPER

Toisen maailmansodan jälkeisten Yhdysvaltojen pahimpia hetkiä oli 444 päivää kestänyt Teheranin suurlähetystön saarto. Nykyään tiedämme, että lähetystössä työskentelevät säilyttivät henkensä, mutta niiden 444 päivän ajan kaikki pelkäsivät, että pahimmassa tapauksessa jokainen surmataan. Dramaattisiakin pelastusyrityksiä tehtiin - pahin oli isku, jossa yritettiin jäljitellä israelilaisten Entebbeä, mutta saatiin aikaan vain romua erämaahan.

Ainoa onnistunut pelastustoimi tunnetaan nimellä "Canadian Caper" eli kanadalaiskepponen.

Kun lähetystö vallattiin 4. marraskuuta 1979, sivurakennuksessa oli tusinan verran amerikkalaisia ja pari tusinaa iranilaista työntekijää. He yrittivät paeta Britannian lähetystöön 5-6 hengen ryhminä. Muut ryhmät saatiin kiinni, iranilaiset liukenivat vähitellen väkijoukkoon, mutta kaikkiaan viisi amerikkalaista päätyi Kanadan lähetystöön. Heihin liittyi myöhemmin yksi amerikkalainen, joka oli nukkunut kaksi viikkoa Ruotsin lähetystön lattialla.

Amerikkalainen panttivanki vallankumouskaartin käsissä

Yksi aviopari majoitettiin Kanadan lähettiläsparin asuntoon, muut lähtystörakennukseen. Järjestelmä oli erittäin vaarallinen; se olisi voinut johtaa vallankumouskaartin valloittamaan myös Kanadan lähetystön. Apua huudeltiin CIA:lta. Pelastustoimi annettiin Tony Mendezille, joka oli erikoistunut valepukuihin ja hämäyksiin. Kanadalaiset ehdottelivat monia toimia amerikkalaisten salakuljettamiseksi, mutta ne eivät olleet toimivia. Avustajia ei saatu maahan englannin kielen opettajina, koska koulut oli suljettu. Ottawassa ehdotettiin maanviljelystarkastajiksi naamioitumista, mutta Tony Mendez huomautti, että talvella Iranissakin on lunta - eikä satoja tarkastettavaksi.

Tässä astuvat kuvaan scifikirjailija Roger Zelazny, sarjakuvapiirtäjä Jack Kirby ja elokuvasuunnitelma kirjasta "Lord of Light". Suunnitelmaan sisältyi myös valtava science fiction -teemapuisto. Teemapuiston puuhamiehet ovat edelleen kitkeriä - heistä tuntuu, että CIA varasti heidän suunnitelmansa ja rahoituksensa. "Lord of Light" vain sopi suunnitelmaan täydellisesti - monimutkainen juoni, mytologiaa ja yhteydet Iraniin.

Science Fiction Land sellaisena kuin sitä suunniteltiin

Tony Mendez "perusti" Studio Six Production -elokuvatuottamon, joka suunnitteli filmiä työnimellä Argo. Elokuvaa piti filmattaman Iranissa - vaikka Yhdysvaltain lähetystö olikin vallattu, ulkomaiset liikemiehet eivät olleet persona non grata Iranissa, päinvastoin. Filmituottajat maassa tietäisivät kovaa valuuttaa, ja tämä joukkohan esiintyi kanadalaisina. Filmistä sujautettiin uutisjuttuja Hollywood-lehtiin, mainoksia painettiin ja filmin käsikirjoitusta heiluteltiin ympäriinsä - tosin ainoa kappale oli Tony Mendezillä esiteltäväksi tarvittaessa Teheranissa.

Kanadalaisista oli vaivaa. He eivät olleet ollenkaan varmoja siitä, sallivatko Kanadan lait väärennettyjen passien toimittamisen Iraniin. Teheranin lähetystöön tuli outoja soittoja, joissa kysyttiin piileskelijöitä nimeltä. Väärennetyissä passeissa oli virheellisiä päivämääriä. Kanadan lähetystö haluttiin sulkea mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Passit toimitettiin Teheraniin, ja Kanadan lähettiläs löi niihin oikeat päivämäärät käyttäen kostukkeena kanadalaista viskiä, koska leimamuste oli kuivunut.

Tim Burgard piirsi kuvasarjan kanadalaiskepposesta Wired Magazineen

Tammikuun 28. 1980 naamioidut pakolaiset (yhden parta tummennettiin mascaralla, ohjaajaa esittävä käytti kukikasta paitaa ja kultaista medaljonkia rintakarvojensa keskellä, ja yksi heilutteli kookasta kameraa) ja heitä noutamaan tulleet CIAn agentit suuntasivat lentokentälle. Kuten Tony Mendez myöhemmin raportoi:

They had scrounged clothes from one another and restyled their images to look more "Hollywood." Each of them was having great fun playing their part and hamming it up. The most dramatic change was made by the rather distinguished and conservative Bob Anders. Now, his snow-white hair was a "mod" blow dry. He was wearing tight trousers with no pockets and a blue silk shirt unbuttoned down the front with his chest hair cradling a gold chain and medallion. With his topcoat resting across his shoulders like a cape, he strolled around the room with the flair of a Hollywood dandy.

Heillä oli tuskainen hetki, kun passitarkastaja käveli takahuoneeseen väärennetyt kanadalaispassit kädessään. Hän palasi pian hajamielisenä, teemukin ja passien kanssa, ja leimasi ne edes katsomatta. Lopulta Sveitsiin suuntaava kone nousi kiitoradalta ja pakolaiset ja heidän avustajansa huokasivat helpotuksesta. Argo-projektin herkin hetki tuli, kun joukko huomasi sveitsiläisen lentokoneen nimen - ei tosin Argo, mutta Aargau Sveitsin kantonin mukaan. Yksi pelastuneista osoitti koneen nimeä ja sanoi: "Te jätkät järjestätte kaiken."

Kun juttu tuli julkisuuteen, Kanada saavutti joksikin aikaa valtavan suosion USA:ssa. Tämäntyylinen juttu oli juuri sitä, mitä tarvittiin julkisen mielialan kohottamiseksi. Luonnollsiesti näin filmauksellisesta tarinasta on tehty elokuva ja Wikipedia arvelee, että George Clooney on suunnittelemassa filmausta. Sen sijaan sitä Zelazny-elokuvaa ei koskaan tehty.

Viikolla 17 - Nokipoikia

NOKIPOJAT

Nyt ei ole tarkoitus kirjoittaa hänestä, joka "yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää". Nyt on puhe pojista, joihin alempana olevan uutisen kommentoinnissakin viittasin, pojista, jotka Englannissa tunnettiin myös nimellä "climbing boys".

Nuohouksen historia alkoi 1600-luvulla, ja varsin nopeasti kehitettiin keino panna pieni poika kiipeämään savuhormiin mukanaan harja ja raaputusrauta.

Poikia saatiin köyhäintaloista (1700-1800-luvun armoton tapa karsia köyhät - jos ei kyennyt osoittamaan omaavansa säännöllistä työtä paikkakunnalla, pantiin köyhäintaloon lukkojen taakse tekemään jotakin mahdollisimman rasittavaa ja kurjaa työtä. Englannin vauras väki uskoi vakaasti, että ihmiset ovat köyhiä laiskuuttaan, joten heille pitää antaa kimmokkeita kunnon työn hakuun. Orvot tai muuten ilman huoltajaa olevat lapset annettiin "oppilaiksi" sellaisiin töihin, joihin kukaan ei terveellä järjellään olisi ruvennut, kuten juuri nokipojiksi.

Vaikka nuohouksen historia kainosti väittää, että nokipojan ikä oli seitsemän vuotta, lapsia pakotettiin hormeihin neljän vuoden iästä asti. Ammatin haittoja olivat nälkä, keuhkosairaudet, silmäsairaudet ja kivessyöpä. Myös arpisiksi ja tunnottomiksi palaneet kädet, polvet ja jalkaterät, koska talonomistajat eivät vaivautuneet sammuttamaan tulta ennen kuin juuri nuohoojan tullessa. Jos hormi oli viileä, siellä saattoi myös törmätä rottiin. Ammatin hyvä puoli oli se, että sitä ei tarvinnut sietää kauan - pojat kuolivat nuorina. William Blake kirjoitti kaksi runoa, joissa molemmissa nokipojat kuolivat, mutta ei hätää, taivaassa on hyvä olla. Viktoriaaninen sentimentaalisuus saattoi olla hyvin kyynistä.

When my mother died I was very young,
And my father sold me while yet my tongue
Could scarcely cry " 'weep! 'weep! 'weep! 'weep!"
So your chimneys I sweep & in soot I sleep.

-----

And so Tom awoke; and we rose in the dark.
And got with our bags & our brushes to work.
Tho' the morning was cold, Tom was happy & warm;
So if all do their duty they need not fear harm.

"Weep! Weep" oli nokipoikien huuto, jolla ilmaistiin, että savupiippuja tullaan nuohoamaan - sweep. Ei ihme, että murtovarkaat palkkasivat näitä poikia - myös nuohooja saattoi lainata poikaa pientä korvausta vastaan. Eräs viktoriaanisen ajan kuuluisimpia vankilapakoja oli Williamsina tunnetun entisen nokipojan. Newgaten vankilan jaloittelupihaa ympäröivät korkeat kivimuurit. Muurien yläpuolella oli pyöriviä, teroitettuja rautapiikkejä ja niitä tukevassa tangossa vielä veitsenteräviä piikkejä. Williams kiipesi muurin nurkkauksessa tukien käsiään ja jalkojaan kiviin ja kiersi sitten muurin kolme sivua päästäkseen kohtaan, josta voi pudottautua alla oleville katoille. Hänen kätensä ja jalkansa silpoutuivat pahasti, mutta niistä oli kuumissa savuhormeissa mennyt tunto, niin että verta vuotavana hän pääsi erääseen yhteiskeittiöön, jossa ihmiset avustivat häntä, sitoivat hänen haavansa ja antoivat hänen lähteä vapaana miehenä. Michael Crichton on lainannut Williamsin tarinaa kirjassaan "Herrasmiesryöstäjä" ja koristanut sitä väitteellä, että Williamsin verta tippui alla eisovan vartijan päähän, mutta tämä luuli pisaroita sateeksi.

Tunnetuin pikku nokipoika on kaiketi Charles Kingsleyn "Vellamon lapet" -kirjan Tom, joka eksyi hormien sokkeloissa ja tuli alas väärään huoneeseen. Huoneessa asuva pikkutyttö kirkaisi, Tomia luultiin murtovarkaaksi, hän pakeni, päätyi jokeen ja muuttui vesilapsoseksi. Myöhemmin vesilapsena hänellä oli tilaisuus nähdä julman mestarinsa rangaistus jossakin tuonpuoleisessa:

"Niin, tietenkin se on minun syyni", sanoi Grimes. "Pyysinkö minä itse päästä tähän vankilaan? Pyysinkö tulla nuohoomaan teidän kurjia savutorvianne? Pyysinkö, että panisitte palavia olkia alleni saadaksenne minut nousemaan tänne? Halusinko tarttua kiinni heti ensimmäiseen savutorveen, se kun oli niin hävyttömän täynnä nokea? Pyysinkö jäädä tänne, ties kuinka pitkäksi aikaa, kenties sadaksi vuodeksi, saamatta oluttani tai piippuani tai mitään elukallekaan kelpaavaa saatikka ihmiselle?

"Et", vastasi vakava ääni takaapäin. "Ei tehnyt sitä Tomkaan, kun kohtelit häntä juuri samalla tavalla."

Muistutuksena siitä, että Englanti ei ollut ainoa maa, jossa käytettiin nuohoojapoikia, olkoon Lisa Tetznerin "Musta veljeskunta", jossa ticinolaisia (italiaa puhuva Sveitsin kanttooni) poikia päätyy Milanon savupiippuja rasaamaan. Kiitos vinkistä Lurkerille.

POSTILUUKKUVARAS

Varas murtautui Itävallassa valtaa pitävän sosiaalidemokraattisen puolueen päämajaan viime viikon lopussa. Tapahtumasta tekee omituisen se, että varas tunkeutui puoluetoimiston tiloihin postiluukun kautta.

Ja vielä omituisemmalta tapahtuma tuntuu, kun kuulee postiluukun olevan kooltaan 35x35 senttimetriä. (IS)

Mahtaakohan Itävallassa olla vielä nokipoikamarkkinat? 1800-luvun Englannissa nuohoojat hankkivat hyvin laihoja ja pieniä poikia "oppipojikseen" (ja huolehtivat siitä, että nämä laihoina pysyivätkin), koska talojen mutkaisissa savuhormeissa pojat toimivat elävinä nokiharjoina. Jos poika ei halunnut kiivetä, hänen alleen sytytettiin nuotio. Samoja poikia käyttivät myös rikollisjärjestöt murtovarkauksiin, koska pieni poika mahtui mistä luukusta tahansa ja avasi sitten oven tai ikkunan aikuisille rosvoille. Oliver Twist, kuten kirjan lukeneet muistavat, joutui tällaiseen hommaan.

Jos Itävallassa ei ole nokipoikia, niin miten olisi opetettu käärme? Marakatti? Tai mungo, kuten Sherlock Holmes -tarinassa?


Kiitokseni muuten Purpose-meemistä Timolle (Realistisen optimistin juttuja)

Omasta puolestani ojentaisin prenikan seuraaville:
Kirjavinkit
Viides rooli

...ja loput, joille olisin prenikan myöntänyt, olivat saaneet sen jo.

Viikolla 16 - Huivit

HUIVIT

Islamin naisten erilaiset päähuivit ovat saaneet niin poliittisen sisällön, että minua kummastuttaa. Burqa on lähinnä kidutusväline, chadorit ja niqabit vaikuttavat liioittelulta, mutta hijab? Jos ei sekoiteta juttuun uskontoa ja politiikkaa, niin kyseessä on huivi, jota olen itsekin käyttänyt 60-70-luvuilla täysin normaalina asusteena - ja vieläkin saatan sitaista tuulisella säällä päähäni huivin hijab-tyyliin kaulan ympäri ja niskasta solmuun - pysyy matkassa mukana.


Selasin kaksi päivää Internetiä ja totesin, että ilmeisesti länsimaisiin huiveihin kohdistuu aktiivinen muistinmenetys lukuunottamatta "Silk Reveries" -blogia.

Suomalaiset naiset ovat kautta aikojen käyttäneet huivia.

Albert Edelfelt: Ruokolahden eukot

Isotätiäni ei nähty ilman huivia kuolinvuoteellaankaan - kirjaimellisesti. Tässä hän esiintyi keinutuolissa tavanomaisessa huivissaan. Hänen äitinsä käytti myös koko ikänsä huivia. Tosin isoäitini, isotäti Impin nuorempi sisar, jätti huivin pois. (Tai tarkkaan ottaen hän käytti myös silkkihuiveja, mutta kaulassaan. Monet huivit toin hänelle tuliaisina Italiasta ja muilta ulkomaanmatkoilta.)


70-luvulla huiveja käytettiin niin kaupungissa kuin maaseudullakin (vasemmanpuoleisessa kuvassa eläkekahvejaan kaatava työtoverini, oikealla Ilomantsissa kuvaamani runonlaulaja).


Venäläisten naisten huivit olivat suosittuja Berjozka-tuliaisa. Minulla on kaapissani mahdottoman upea, aito huivi, jonka sain lahjaksi venäläiseltä ystävättäreltä. Käytin sitä viimeksi Lontoossa 80-luvulla - olkapäillä - ja silloin lontoolaisnaiset pysäyttelivät ja kyselivät, mistä se oli kotoisin.

Tässä kuvassa kaikki on aitoa neilikoita myöten - neilikka on perivenäläinen kukka.

70-luvulla tavattiin Kreikasta hankkia kreikkalaishuiveja, joita pidettiin usein merirosvotyyliin. (Ja Rhodokselta kaikki ostivat silmäamuletteja.)

Kuvan ladyt eivät ole tuttaviani, mutta huivit ovat.

Pieni historiallinen syrjähyppy. Olen antanut itselleni kertoa, että mammy-huivit, kuten "Tuulen viemää" -elokuvassa, muodostuivat Mammy- ja Setä Tuomo -tyypin päähineiksi historiallisen erehdyksen vuoksi. Alkujaan tällaisilla huiveilla keikaroivat ns. "free negros", vapautetut mustat, joita oli paljon esimerkiksi Charlestonissa. Nenäliinahuiveja paheksuttiin ankarasti nokkavina päähineinä; tehtiinhän ne puuvillasta, jolla oli eräänlainen poliittinen status. Julkenen epäillä, että sisällissodan aikaan huivi sisäorjan päässä oli tarkoitettu korostamaan hänen paremman luokan asemaansa "peltonekruihin" verrattuna.


Maailman komeimmat huivit näkee kyllä nigerialaisten naisten päässä. Minulla oli kerran ilo nähdä Nigerian Neuvostoliiton suurlähetystön daamit teatterissa, ja he voittivat kepeästi näyttämön ballerinat upeudellaan. Tässä kuvassa pieni aavistus.


Korostan vielä huolestuneena, että tarkoitukseni ei ole esitelmöidä poliittisen epäkorrektiuden merkeissä; kummastelen vain edelleen, miksi samanlainen huivi Englannin Elisabetin päässä on sopiva, mutta Turkin Ermine Erdoganilla merkki uskonnollisesta kiihkomielisyydestä?