Viikolla 22 - Uutiseläimiä

OUTOJA ELÄIMIÄ

Johtuneeko ilmastonmuutoksesta (vai onko tämä liian kulunut heitto), mutta eläinkunta on alkanut käyttäytyä oudosti.


HILDESHEIMISSA ON KROKOTIILI (tai ehkä alligaattori)

Amerikkalaisen CNN-televisioaseman mukaan kaksi Hildesheimin kaupungin työntekijää olisi nähnyt maanantaina Innerstejoessa uiskentelevan krokotiilin.

Matelija oli ollut näkyvillä viiden minuutin ajan ja sitten hävinnyt pusikkoon. (IL)

Olisiko aiheellista sanoa "hui". Olen itse käynyt Hildesheimissa eräitä vuosia sitten eikä siellä silloin näkynyt muita kummajaisia kuin kauppakillan gargoylet.





MEKSIKON LAIVASTO jahtaa haita.

Meksikon laivasto yrittää metsästää yhtä tai useampaa tappajahaita, joiden uskotaan surmanneen kaksi ihmistä ja haavoittaneen kolmatta kuukauden sisällä. (IL)

Ja kaiken lisäksi..


HELSINGIN KAKSIPÄINEN VASIKKA ON KÄVELLYT TIEHENSÄ!

Museon suurremontin yhteydessä kaksipäinen vasikka vietiin normaalisti varastoon syyskuussa 2005. Kun vasikkaa alettiin kaivaa esille tänä keväänä, ei sitä enää löytynyt.

Museonväki ei pysty keksimään, mitä vasikalle olisi remontin aikana voinut tapahtua. (IL)

Helsingin Luonnontieteellisen museon kaksipäinen vasikka. Onko kukaan nähnyt? Siis vuoden 2005 jälkeen?

Viikolla 21 - Vuosi 1968 ja toimittajaetiikkaa

40 VUOTTA SITTEN

On vaikea muistaa, miten paljon mahtui yhteen ainoaan vuoteen 40 vuotta sitten - vuonna 1968. "Euroopan hullu vuosi" ei ollut hullu vain Euroopassa.


TET-hyökkäys oli Vietkongille sotilaallinen tappio, mutta taktinen voitto. Tästä alkoi Vietnamin sodan luhistuminen. Näitä kuvia on nähty sen jälkeen paljon, mutta vuonna 1968 sodan tulo olohuoneisiin ja lehtien etusivuille oli shokki.


Rauhanaate ja hipit yhdistyivät Chicagossa demokraattien vaalikokouksessa tavalla, joka esitti poliisit pamputtamassa amerikkalaisia nuoria, mutta alku oli leikkisä; kuvassa poliisit ptelemässä "maan ensimmäistä naista" - hipit julistivat kaksi sikaa presidentiksi ja hänen vaimokseen ja poliisit juoksivat possujen perässä pitkin kaupunkia.


Sitkeä huhu rintaliivien polttamisesta alkoi vuoden 1968 Miss Amerikka -kisoista. Feministit järjestivät mielenosoituksen, jossa kruunattiin lammas ja heiteltiin meikkejä, rintaliivejä ja krosetteja roskatynnyriin. Koska opiskelijat olivat juuri polttaneet kutsuntapapereitaan, joku toimittaja julisti tilaisuuden "rintaliivien poltoksi", ja nimitys on säilynyt.


"Black Power" näyttäytyi Meksikon olympialaisissa, kun kaksi urheilijaa nosti mustiin verhotun nyrkin palkintokorokkeella. Kun ennen olympialaisia meksikolaisia opiskelijoita tulitettiin, yhtään kuvaa ei otettu.


Pariisin opiskelijamellakoita kuvattiin sitäkin enemmän.

Prahassa vyöryivät kaduille neuvostotankit.

Suomessa vallattiin Vanha...


...ja Karjalaa alettiin hankkia takaisin pullo kerrallaan, kun suurlähettiläs Kovalev kimpaantui etiketistä.

TOIMITTAJAETIIKKAA JOKELASSA

Juuri ennätin kehua. että saadaan tietoja lehtiin kansalaisten yhteisillä ponnistuksilla. Sitten paljastuu toimittajien hyeenakäytös. Tästä ensimmäisenä Kemppinen-blogi.

TOIMITTAJAETIIKKAA LAPSIPORNOSTA

Keskiviikkona 21/5 Ilta-Sanomat otsikoi kahdesta tapauksesta:


TAITEILIJA LEVITTI LAPSIPORNOA - EI RANGAISTUSTA

Tapauksessa taitelija yhdessä näyttelynsä teoksessa esitti kollaasin Internetistä löytämistään lapsipornokuvista kiinnittääkseen huomiota siihen, miten yleistä ja helposti tavoitettavaa lapsiporno on.


HOVI ARMAHTI LAPSIPORNOON SYYLLISTYNEEN

Satoja lapsipornotiedostoja kerännyt mies sai lievennystä - hänelle tuomittiin hovissa vain 450 euron sakot, koska teko oli "melko lievä".

Valituksessaan mies katsoi tekonsa olleen melko lievä. Hovioikeus otti huomioon käräjäoikeuden tuomiosta miehelle aiheutuneet seuraamukset ja katsoi, että tekoon nähden sakot riittävät rangaistukseksi. (IS)

En ota kantaa tuomioihin, aan Ilta-Sanomien otsikointiin, joka rinnastaa lapsipornon vastustajan ja keräilijän yhtä syyllisiksi. Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ilta-Sanomien toimittajaetiikka on omituista.

Viikolla 20 - Uutisia uutisista

BURMAN KUULIAISET ÄÄNESTÄJÄT

Kuten uutisista olemme nähneet, Burmassa on koettu hirmumyrsky ja sen aiheuttama hyökyaalto, jotka yhdessä ovat todennäköisesti surmanneet ainakin yli 100 000 ihmistä - toisten tietojen mukaan kaksinkertaisen määrän. Samaan aikaan Burman sotilasjuntta oli julistanut perustuslakiäänestyksen. Uusi perustuslaki antaa aina vain lisää oikeuksia sanotulle juntalle.

Tuntuu oudolta pitää vaalit, kun melkoinen osa kansasta opettelee uimaan. Kuuliaiset burmalaiset ovat ilmeisesti uineet äänestyslippu suussaan - juntta on tuonut julki, että 99% kansalaisista äänesti ja yli 90% kaikkien ongelmiensa keskellä hyväksyi uuden perustuslain.

Tällaisiin prosenttimääriin eivät ole yltäneet edes Castron Kuuba tai Neuvosto-Viro. Taputtakaa kaikki käsiänne tunnontarkoille burmalaisille!



UUTTA MEDIAA

Olemme jo tottuneet näkemään uutisia, jotka perustuvat ihmisten lähettämiin kamerakännykkäkuviin eivätkä uutisen todelliseen merkittävyyteen. Nyt olemme nähneet mediavälityksen, joka perustuu kansalaisaktiivisuuteen eikä toimittajien ripeyteen. (En muuten moiti, homma toimi!)

Rovaniemellä poliisi sai hälytyksen klo 2:44 ampumavälikohtaukseen. Kello 3:24 oli ensimmäinen repliikki esillä Suomi24-keskustelupalstalla. Pari repliikkiä tuli heti. Kello 6:41 STT:n yötoimittaja valpastui ja pyysi silminnäkijöitä ottamaan yhteyden. Ensimmäisessä uutisessa aamulla (taisi olla seitsemän aikaan) mainittiin, että "keskustelupalstan tietojen mukaan" kaksi oli kuollut ja yksi vakavasti loukkaantunut. Tämä sai minut etsimään mainittua palstaa. Nyt HS:n uutisesta on tietenkin poistunut maininta palstoihin, koska virallisia tietoja on saatu, mutta alkujana uutisnointi oli vapaaehtoisten silminnäkijöiden varassa.

Kello 3:31 löytyi toinen silminnäkijä. Klo 04:04 tiedettiin jo ammutut laukaukset ja kuolleiden luku. 04:10 kerrottiin, että yökerho oli tyhjennetty takaoven kautta, ja kuvattiin ampumisen yksityiskohdat (eräs viestittäjä oli saanut tiedot yökerhossa olleelta tyttöystävältään kännykällä ja pani ne heti nettiin). 04:54 oli tiedossa kuolleiden syntymävuodet. Keskustelupalstalla annettiin myös tunnustusta yökerhon pokelle, joka päästi heti jonon sisään ja takaovesta ulos, kun ampuminen alkoi.

Toisaalta keskustelupalstalla pohditaan jo motiiveja ja otaksutaan, että kyseessä olisi homoihin suunnattu isku. Keskustelupalstan arvailut uhrien syntymävuosista menivät myös jonkin verran pieleen. Joka tapauksessa ensimmäiset tiedot tulivat nimenomaan keskustelupalstalta, ja siihen turvautui myös STT. Voidaan olettaa, että poliisikaan ei olisi antanut kaikkia tietojaan, elleivät huhut olisi jo levinneet.

Viikolla 19 - Suomessa murhatut ministerit

HEIKKI RITAVUORI,
JÜRI VILMS

1920-luvun vaihde oli Suomessa todella vilkasta aikaa. Saatiin itsenäisyys, käytiin kansalaissota, julistettiin kieltolaki (ja ajeltiin pirtukauppiaita ympäri maata) ja murhattiin ministereitä. Tosin vain kaksi; yksi suomalainen, yksi virolainen.

Heikki Ritavuori

Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen 14. helmikuuta vuonna 1922. Erikoisen sattuman kautta minulla on tapaukseen henkilökohtainen kosketus. Paljon nuorempana kuin nyt olin junalla tulossa Helsingistä. Vastapäätä istui varsin arvokas vanha rouva. Hän alkoi jutella. Koska kiinnostukseni heti ensi sanoista oli kiihkeä, hän kertoi koko tarinan ennen kuin jäi junasta Hämeenlinnassa.

Hän oli ollut piikana Ritavuorilla, kun murha tapahtui. Kuten päivittäinen tapa oli, hän oli vahtinut ikkunasta ministerin kotiin tuloa. Kun hän näki Ritavuoren kadulla, oli aika kattaa kahvipöytä. Tällä kerralla ministeri ei tullutkaan sisään. Sen sijaan hän kuuli kovia pamahduksia. Siten soi ovikello, ja puhelimessa ollut talon emäntä meni avaamaan oven. Oven takana oli Gerda Ryti, joka sanoi Ritavuoren tulleen ammutuksi. Minulle puhunut rouva valitti, että hän ei ollut nähnyt tapausta - hän oli kattamassa sitä kahvipöytää.

Tällä tavoin sain ensi kertaa tietää, että itsenäisessä Suomessa oli murhattu ministeri - miten viaton sitä ihminen voi olla. Kaikki puhuvat Bobrikovista, koulun historiankurssiin hän kuului, muta Ritavuoresta ei yhtä sanaa.

Murhaaja, Ernst Tandefelt, oli halunnut aikoinaan tappaa myös Bobrikovin, mutta Eugen Schauman oli ehtinyt ensin.

Ritavuoren murha ja murhaaja on käsitelty varsin kattavasti Wikipediassa, joten en sekaannu niihen sen enempää lukuunottamatta sitä pientä yksityiskohtaa, että Ritavuoren murhaa ei tutkinut Etsivä Keskuspoliisi, kuten asiaan olisi kuulunut, koska Etsivän Keskuspoliisin silloinen johtaja Ossian Holmström oli itsekin aktivisteja eikä tutkinta olisi ollut puolueettomissa käsissä. Holmströmillä on oma osuutensa myös virolaisen varapääministerin, Jüri Vilmsin, murhan tutkinnassa.

Jüri Vilms

Vuonna 1918 Viro oli hyvin, hyvin nuori itsenäinen valtio, kuten tietysti Suomikin. Viron ongelmana oli Saksa, joka ei vielä ollut kokonaan hävinnyt ensimmäistä maailmansotaa ja kutsui Viroa "kummalliseksi pieneksi valtioepäsikiöksi". Niinpä Virosta lähti Suomen kautta - Suomenlahden jään yli (tuttu pakoreitti virolaisille) - varapääministeri Vilms ja hänen mukaansa elintarvikekomitean jäsen Arnold Jürgens ja samassa komiteassa toiminut Johannes Peistik. Oppaaksi jääreitille lähti Käsmusta (lähinnä Suursaarta Viron puolella oleva niemi) Aleksei Rünk. Käsmusta lähtö oli viimeinen kerta, kun näistä neljästä miehestä on luotettava havainto.

Seppo Zetterberg on kirjoittanut Jüri Vilmsin kuolemasta niin pätevän teoksen "Jüri Vilmsin kuolema", etten aio ryhtyä sitäkään tarinaa repostelemaan. Tyydyn toteamaan, että virallinen tulkinta, jonka mukaan saksalaiset olisivat pidättäneet virolaiset Suursaaressa, kuljettaneet heidät Kotkan kautta Helsinkiin ja ampuneet siellä, on Zetterbergin toimesta ammuttu täyteen reikiä ja upotettu. Jokaiselta yksityiskohdaltaan. Ainoat tiedossa olevat faktat ovat: retkeläisten hevonen löydettiin jäältä, jossa se kuoli nälkään (ei "jalka katkenneena", kuten virallinen versio väittää). Suursaarelaiset kiistivät moneen kertaan nähneensä virolaisia. Kotka oli mainittuna aikana punaisten hallussa ja tarinassa esiintyvä alus "Regina" telakalla Helsingissä. Kukaan kuulustelluista ei tiedä Helsingissä mitään virolaisista.

Minähän lupasin Ossian Holmströmin mukaan tarinaan. Hän keitti soppaa varsin merkillisin tavoin Zetterbergin mukaan, ja tunsi kolmikon, joka kasasi virallisen kertomuksen. Varsinainen konnakolmikko olivat he; huijari ja pirtukauppias Peeter Matz, Hämeenlinnassa syntynyt venäjänjuutalainen Joel Krapifsky, myös huijari ammatiltaan, ja Aleksander Belostotsky, samaa maata hänkin. Näistä Krapifsky oli Ossian Holmströmin tuttu ja entinen työtoveri. Yhdessä tämä kolmikko sepitti merkillisen kertomuksen Vilmsin ja hänen seuralaistensa kärsimystiestä, joka on hyväksytty viralliseksi kertomukseksi lähes näihin päiviin asti.

Kirjoitan "näihin päiviin asti", koska Internetistä löytyi Viron Vikipeedian artikkeli. Pakon edessä luen vaikka viroa, joten totean, että Vilms ja hänen kaksi toveriaan joutuivat Hauholla 2. toukokuuta ruotsalaisten vapaaehtoisten käsiin. Viitteenä olevaa Eesti Expressin artikkelia 28.2.2008 en saa auki, mutta Vikipeedian mainitsema Erik Reichenberg oli ruotsalaisen prikaatin konekiväärikomppanian päällikkö. Vikipeedia mainitsee erityisesti Jürgensin.

Voisi lähteä siitä, että jääopas Aleksei Rünk olisi kääntynyt takaisin, kun Suomen rannikko oli tavoitettu (ja kuului ehkä niihin Zetterbergin raportin mainitsemiin "bolshevikkeihin", jotka Suursaaresta käännytettiin Kotkaan), ja kolme virolaista olisi seikkaillut Hauholle asti, jossa heidän matkansa pää tuli vastaan.

Kuka tietää? Kuolleita he varmasti olivat. Viro, Suomi ja Saksa syyttelivät toisiaan toiseen maailmansotaan asti, mutta yksikään maista ei tosissaan yrittänyt selvittää Vilmsin, Jürgensin ja Peistikin kohtaloa. (Tällä kohtaa Heikki Ritavuori vielä vilahtaa - hän toimi vuonna 1921 sisäasiainministerinä ja koetti selvittää Vilmsin kohtaloa.) Olisi hiukan ironista, jos heidät ampuivatkin ruotsalaiset.


KYPÄRISTÄ

Haluan kiittää ja kiinnittää huomiota saamaani ansiokkaaseen repliikkiin artikkeliini kypäristä.

Kiitän anonyymiä kommentoijaa, joka on lisännyt tietojani (ja toivottavasti muidenkin tietoja) asiantuntemuksellaan.

Viikolla 18 - Kanadalaiskepponen

CANADIAN CAPER

Toisen maailmansodan jälkeisten Yhdysvaltojen pahimpia hetkiä oli 444 päivää kestänyt Teheranin suurlähetystön saarto. Nykyään tiedämme, että lähetystössä työskentelevät säilyttivät henkensä, mutta niiden 444 päivän ajan kaikki pelkäsivät, että pahimmassa tapauksessa jokainen surmataan. Dramaattisiakin pelastusyrityksiä tehtiin - pahin oli isku, jossa yritettiin jäljitellä israelilaisten Entebbeä, mutta saatiin aikaan vain romua erämaahan.

Ainoa onnistunut pelastustoimi tunnetaan nimellä "Canadian Caper" eli kanadalaiskepponen.

Kun lähetystö vallattiin 4. marraskuuta 1979, sivurakennuksessa oli tusinan verran amerikkalaisia ja pari tusinaa iranilaista työntekijää. He yrittivät paeta Britannian lähetystöön 5-6 hengen ryhminä. Muut ryhmät saatiin kiinni, iranilaiset liukenivat vähitellen väkijoukkoon, mutta kaikkiaan viisi amerikkalaista päätyi Kanadan lähetystöön. Heihin liittyi myöhemmin yksi amerikkalainen, joka oli nukkunut kaksi viikkoa Ruotsin lähetystön lattialla.

Amerikkalainen panttivanki vallankumouskaartin käsissä

Yksi aviopari majoitettiin Kanadan lähettiläsparin asuntoon, muut lähtystörakennukseen. Järjestelmä oli erittäin vaarallinen; se olisi voinut johtaa vallankumouskaartin valloittamaan myös Kanadan lähetystön. Apua huudeltiin CIA:lta. Pelastustoimi annettiin Tony Mendezille, joka oli erikoistunut valepukuihin ja hämäyksiin. Kanadalaiset ehdottelivat monia toimia amerikkalaisten salakuljettamiseksi, mutta ne eivät olleet toimivia. Avustajia ei saatu maahan englannin kielen opettajina, koska koulut oli suljettu. Ottawassa ehdotettiin maanviljelystarkastajiksi naamioitumista, mutta Tony Mendez huomautti, että talvella Iranissakin on lunta - eikä satoja tarkastettavaksi.

Tässä astuvat kuvaan scifikirjailija Roger Zelazny, sarjakuvapiirtäjä Jack Kirby ja elokuvasuunnitelma kirjasta "Lord of Light". Suunnitelmaan sisältyi myös valtava science fiction -teemapuisto. Teemapuiston puuhamiehet ovat edelleen kitkeriä - heistä tuntuu, että CIA varasti heidän suunnitelmansa ja rahoituksensa. "Lord of Light" vain sopi suunnitelmaan täydellisesti - monimutkainen juoni, mytologiaa ja yhteydet Iraniin.

Science Fiction Land sellaisena kuin sitä suunniteltiin

Tony Mendez "perusti" Studio Six Production -elokuvatuottamon, joka suunnitteli filmiä työnimellä Argo. Elokuvaa piti filmattaman Iranissa - vaikka Yhdysvaltain lähetystö olikin vallattu, ulkomaiset liikemiehet eivät olleet persona non grata Iranissa, päinvastoin. Filmituottajat maassa tietäisivät kovaa valuuttaa, ja tämä joukkohan esiintyi kanadalaisina. Filmistä sujautettiin uutisjuttuja Hollywood-lehtiin, mainoksia painettiin ja filmin käsikirjoitusta heiluteltiin ympäriinsä - tosin ainoa kappale oli Tony Mendezillä esiteltäväksi tarvittaessa Teheranissa.

Kanadalaisista oli vaivaa. He eivät olleet ollenkaan varmoja siitä, sallivatko Kanadan lait väärennettyjen passien toimittamisen Iraniin. Teheranin lähetystöön tuli outoja soittoja, joissa kysyttiin piileskelijöitä nimeltä. Väärennetyissä passeissa oli virheellisiä päivämääriä. Kanadan lähetystö haluttiin sulkea mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Passit toimitettiin Teheraniin, ja Kanadan lähettiläs löi niihin oikeat päivämäärät käyttäen kostukkeena kanadalaista viskiä, koska leimamuste oli kuivunut.

Tim Burgard piirsi kuvasarjan kanadalaiskepposesta Wired Magazineen

Tammikuun 28. 1980 naamioidut pakolaiset (yhden parta tummennettiin mascaralla, ohjaajaa esittävä käytti kukikasta paitaa ja kultaista medaljonkia rintakarvojensa keskellä, ja yksi heilutteli kookasta kameraa) ja heitä noutamaan tulleet CIAn agentit suuntasivat lentokentälle. Kuten Tony Mendez myöhemmin raportoi:

They had scrounged clothes from one another and restyled their images to look more "Hollywood." Each of them was having great fun playing their part and hamming it up. The most dramatic change was made by the rather distinguished and conservative Bob Anders. Now, his snow-white hair was a "mod" blow dry. He was wearing tight trousers with no pockets and a blue silk shirt unbuttoned down the front with his chest hair cradling a gold chain and medallion. With his topcoat resting across his shoulders like a cape, he strolled around the room with the flair of a Hollywood dandy.

Heillä oli tuskainen hetki, kun passitarkastaja käveli takahuoneeseen väärennetyt kanadalaispassit kädessään. Hän palasi pian hajamielisenä, teemukin ja passien kanssa, ja leimasi ne edes katsomatta. Lopulta Sveitsiin suuntaava kone nousi kiitoradalta ja pakolaiset ja heidän avustajansa huokasivat helpotuksesta. Argo-projektin herkin hetki tuli, kun joukko huomasi sveitsiläisen lentokoneen nimen - ei tosin Argo, mutta Aargau Sveitsin kantonin mukaan. Yksi pelastuneista osoitti koneen nimeä ja sanoi: "Te jätkät järjestätte kaiken."

Kun juttu tuli julkisuuteen, Kanada saavutti joksikin aikaa valtavan suosion USA:ssa. Tämäntyylinen juttu oli juuri sitä, mitä tarvittiin julkisen mielialan kohottamiseksi. Luonnollsiesti näin filmauksellisesta tarinasta on tehty elokuva ja Wikipedia arvelee, että George Clooney on suunnittelemassa filmausta. Sen sijaan sitä Zelazny-elokuvaa ei koskaan tehty.

Viikolla 17 - Nokipoikia

NOKIPOJAT

Nyt ei ole tarkoitus kirjoittaa hänestä, joka "yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää". Nyt on puhe pojista, joihin alempana olevan uutisen kommentoinnissakin viittasin, pojista, jotka Englannissa tunnettiin myös nimellä "climbing boys".

Nuohouksen historia alkoi 1600-luvulla, ja varsin nopeasti kehitettiin keino panna pieni poika kiipeämään savuhormiin mukanaan harja ja raaputusrauta.

Poikia saatiin köyhäintaloista (1700-1800-luvun armoton tapa karsia köyhät - jos ei kyennyt osoittamaan omaavansa säännöllistä työtä paikkakunnalla, pantiin köyhäintaloon lukkojen taakse tekemään jotakin mahdollisimman rasittavaa ja kurjaa työtä. Englannin vauras väki uskoi vakaasti, että ihmiset ovat köyhiä laiskuuttaan, joten heille pitää antaa kimmokkeita kunnon työn hakuun. Orvot tai muuten ilman huoltajaa olevat lapset annettiin "oppilaiksi" sellaisiin töihin, joihin kukaan ei terveellä järjellään olisi ruvennut, kuten juuri nokipojiksi.

Vaikka nuohouksen historia kainosti väittää, että nokipojan ikä oli seitsemän vuotta, lapsia pakotettiin hormeihin neljän vuoden iästä asti. Ammatin haittoja olivat nälkä, keuhkosairaudet, silmäsairaudet ja kivessyöpä. Myös arpisiksi ja tunnottomiksi palaneet kädet, polvet ja jalkaterät, koska talonomistajat eivät vaivautuneet sammuttamaan tulta ennen kuin juuri nuohoojan tullessa. Jos hormi oli viileä, siellä saattoi myös törmätä rottiin. Ammatin hyvä puoli oli se, että sitä ei tarvinnut sietää kauan - pojat kuolivat nuorina. William Blake kirjoitti kaksi runoa, joissa molemmissa nokipojat kuolivat, mutta ei hätää, taivaassa on hyvä olla. Viktoriaaninen sentimentaalisuus saattoi olla hyvin kyynistä.

When my mother died I was very young,
And my father sold me while yet my tongue
Could scarcely cry " 'weep! 'weep! 'weep! 'weep!"
So your chimneys I sweep & in soot I sleep.

-----

And so Tom awoke; and we rose in the dark.
And got with our bags & our brushes to work.
Tho' the morning was cold, Tom was happy & warm;
So if all do their duty they need not fear harm.

"Weep! Weep" oli nokipoikien huuto, jolla ilmaistiin, että savupiippuja tullaan nuohoamaan - sweep. Ei ihme, että murtovarkaat palkkasivat näitä poikia - myös nuohooja saattoi lainata poikaa pientä korvausta vastaan. Eräs viktoriaanisen ajan kuuluisimpia vankilapakoja oli Williamsina tunnetun entisen nokipojan. Newgaten vankilan jaloittelupihaa ympäröivät korkeat kivimuurit. Muurien yläpuolella oli pyöriviä, teroitettuja rautapiikkejä ja niitä tukevassa tangossa vielä veitsenteräviä piikkejä. Williams kiipesi muurin nurkkauksessa tukien käsiään ja jalkojaan kiviin ja kiersi sitten muurin kolme sivua päästäkseen kohtaan, josta voi pudottautua alla oleville katoille. Hänen kätensä ja jalkansa silpoutuivat pahasti, mutta niistä oli kuumissa savuhormeissa mennyt tunto, niin että verta vuotavana hän pääsi erääseen yhteiskeittiöön, jossa ihmiset avustivat häntä, sitoivat hänen haavansa ja antoivat hänen lähteä vapaana miehenä. Michael Crichton on lainannut Williamsin tarinaa kirjassaan "Herrasmiesryöstäjä" ja koristanut sitä väitteellä, että Williamsin verta tippui alla eisovan vartijan päähän, mutta tämä luuli pisaroita sateeksi.

Tunnetuin pikku nokipoika on kaiketi Charles Kingsleyn "Vellamon lapet" -kirjan Tom, joka eksyi hormien sokkeloissa ja tuli alas väärään huoneeseen. Huoneessa asuva pikkutyttö kirkaisi, Tomia luultiin murtovarkaaksi, hän pakeni, päätyi jokeen ja muuttui vesilapsoseksi. Myöhemmin vesilapsena hänellä oli tilaisuus nähdä julman mestarinsa rangaistus jossakin tuonpuoleisessa:

"Niin, tietenkin se on minun syyni", sanoi Grimes. "Pyysinkö minä itse päästä tähän vankilaan? Pyysinkö tulla nuohoomaan teidän kurjia savutorvianne? Pyysinkö, että panisitte palavia olkia alleni saadaksenne minut nousemaan tänne? Halusinko tarttua kiinni heti ensimmäiseen savutorveen, se kun oli niin hävyttömän täynnä nokea? Pyysinkö jäädä tänne, ties kuinka pitkäksi aikaa, kenties sadaksi vuodeksi, saamatta oluttani tai piippuani tai mitään elukallekaan kelpaavaa saatikka ihmiselle?

"Et", vastasi vakava ääni takaapäin. "Ei tehnyt sitä Tomkaan, kun kohtelit häntä juuri samalla tavalla."

Muistutuksena siitä, että Englanti ei ollut ainoa maa, jossa käytettiin nuohoojapoikia, olkoon Lisa Tetznerin "Musta veljeskunta", jossa ticinolaisia (italiaa puhuva Sveitsin kanttooni) poikia päätyy Milanon savupiippuja rasaamaan. Kiitos vinkistä Lurkerille.

POSTILUUKKUVARAS

Varas murtautui Itävallassa valtaa pitävän sosiaalidemokraattisen puolueen päämajaan viime viikon lopussa. Tapahtumasta tekee omituisen se, että varas tunkeutui puoluetoimiston tiloihin postiluukun kautta.

Ja vielä omituisemmalta tapahtuma tuntuu, kun kuulee postiluukun olevan kooltaan 35x35 senttimetriä. (IS)

Mahtaakohan Itävallassa olla vielä nokipoikamarkkinat? 1800-luvun Englannissa nuohoojat hankkivat hyvin laihoja ja pieniä poikia "oppipojikseen" (ja huolehtivat siitä, että nämä laihoina pysyivätkin), koska talojen mutkaisissa savuhormeissa pojat toimivat elävinä nokiharjoina. Jos poika ei halunnut kiivetä, hänen alleen sytytettiin nuotio. Samoja poikia käyttivät myös rikollisjärjestöt murtovarkauksiin, koska pieni poika mahtui mistä luukusta tahansa ja avasi sitten oven tai ikkunan aikuisille rosvoille. Oliver Twist, kuten kirjan lukeneet muistavat, joutui tällaiseen hommaan.

Jos Itävallassa ei ole nokipoikia, niin miten olisi opetettu käärme? Marakatti? Tai mungo, kuten Sherlock Holmes -tarinassa?


Kiitokseni muuten Purpose-meemistä Timolle (Realistisen optimistin juttuja)

Omasta puolestani ojentaisin prenikan seuraaville:
Kirjavinkit
Viides rooli

...ja loput, joille olisin prenikan myöntänyt, olivat saaneet sen jo.

Viikolla 16 - Huivit

HUIVIT

Islamin naisten erilaiset päähuivit ovat saaneet niin poliittisen sisällön, että minua kummastuttaa. Burqa on lähinnä kidutusväline, chadorit ja niqabit vaikuttavat liioittelulta, mutta hijab? Jos ei sekoiteta juttuun uskontoa ja politiikkaa, niin kyseessä on huivi, jota olen itsekin käyttänyt 60-70-luvuilla täysin normaalina asusteena - ja vieläkin saatan sitaista tuulisella säällä päähäni huivin hijab-tyyliin kaulan ympäri ja niskasta solmuun - pysyy matkassa mukana.


Selasin kaksi päivää Internetiä ja totesin, että ilmeisesti länsimaisiin huiveihin kohdistuu aktiivinen muistinmenetys lukuunottamatta "Silk Reveries" -blogia.

Suomalaiset naiset ovat kautta aikojen käyttäneet huivia.

Albert Edelfelt: Ruokolahden eukot

Isotätiäni ei nähty ilman huivia kuolinvuoteellaankaan - kirjaimellisesti. Tässä hän esiintyi keinutuolissa tavanomaisessa huivissaan. Hänen äitinsä käytti myös koko ikänsä huivia. Tosin isoäitini, isotäti Impin nuorempi sisar, jätti huivin pois. (Tai tarkkaan ottaen hän käytti myös silkkihuiveja, mutta kaulassaan. Monet huivit toin hänelle tuliaisina Italiasta ja muilta ulkomaanmatkoilta.)


70-luvulla huiveja käytettiin niin kaupungissa kuin maaseudullakin (vasemmanpuoleisessa kuvassa eläkekahvejaan kaatava työtoverini, oikealla Ilomantsissa kuvaamani runonlaulaja).


Venäläisten naisten huivit olivat suosittuja Berjozka-tuliaisa. Minulla on kaapissani mahdottoman upea, aito huivi, jonka sain lahjaksi venäläiseltä ystävättäreltä. Käytin sitä viimeksi Lontoossa 80-luvulla - olkapäillä - ja silloin lontoolaisnaiset pysäyttelivät ja kyselivät, mistä se oli kotoisin.

Tässä kuvassa kaikki on aitoa neilikoita myöten - neilikka on perivenäläinen kukka.

70-luvulla tavattiin Kreikasta hankkia kreikkalaishuiveja, joita pidettiin usein merirosvotyyliin. (Ja Rhodokselta kaikki ostivat silmäamuletteja.)

Kuvan ladyt eivät ole tuttaviani, mutta huivit ovat.

Pieni historiallinen syrjähyppy. Olen antanut itselleni kertoa, että mammy-huivit, kuten "Tuulen viemää" -elokuvassa, muodostuivat Mammy- ja Setä Tuomo -tyypin päähineiksi historiallisen erehdyksen vuoksi. Alkujaan tällaisilla huiveilla keikaroivat ns. "free negros", vapautetut mustat, joita oli paljon esimerkiksi Charlestonissa. Nenäliinahuiveja paheksuttiin ankarasti nokkavina päähineinä; tehtiinhän ne puuvillasta, jolla oli eräänlainen poliittinen status. Julkenen epäillä, että sisällissodan aikaan huivi sisäorjan päässä oli tarkoitettu korostamaan hänen paremman luokan asemaansa "peltonekruihin" verrattuna.


Maailman komeimmat huivit näkee kyllä nigerialaisten naisten päässä. Minulla oli kerran ilo nähdä Nigerian Neuvostoliiton suurlähetystön daamit teatterissa, ja he voittivat kepeästi näyttämön ballerinat upeudellaan. Tässä kuvassa pieni aavistus.


Korostan vielä huolestuneena, että tarkoitukseni ei ole esitelmöidä poliittisen epäkorrektiuden merkeissä; kummastelen vain edelleen, miksi samanlainen huivi Englannin Elisabetin päässä on sopiva, mutta Turkin Ermine Erdoganilla merkki uskonnollisesta kiihkomielisyydestä?

Viikolla 15 - Kuka voitti Napoleonin?

NAPOLEONIN VOITTAJAT

Napoleonin voittajiksi ovat julistautuneet monet - Kutuzov, Wellington ja Nelson muiden muassa. Itse asiassa Napoleon hävisi lukuisalle, mutta hyvin pienikokoiselle joukolle. Lisäksi samat voittajat voittivat myös hänen vastustajansa. Perin epäromanttista - vastustajia olivat kirput ja täit.

Napoleon Jaffan ruttosairaalassa

Italian voittaja Napoleon himoitsi lisää mainetta ja kunniaa 1798. Hän haaveili Intian valloittamisesta. Reitti oli hänelle selvä: ensin otetaan Egypti, sitten miehet laivoihin ja Intiaan. Kun Intian rikkaudet olisivat hänen, Ranska olisi polvillaan. Rahaa Ranska halusi, ja Italiasta sitä oli saatu. Napoleonilla oli sama ongelma kuin suurten armeijoiden kokoajilla kaikkina aikoina; miehet halusivat palkkansa, ja tavarantoimittajat maksunsa. Lisävalloitukset toisivat lisää rahaa. Napoleon vei 38 000 miestä Egyptiin.

Egypti oli helppo, mamelukit sortuivat puhaltamalla. Sitten kuvioon ilmestyi Englannin laivasto ja Nelson. Napoleonin huoltoreitti Ranskaan katkesi. Hän päätti iskeä Syyriaan ja kukistaa ottomaanit.

Vihollinen - se pienikokoinen - oli jo ryhmittänyt joukkonsa. Egyptin rotat saaliistivat varastoissa ja levittivät kirppuja. Kirput levittivät paiseruttoa. Sotilaat alkoivat sairastella. Napoleonin armeijan lääkärit eivät osanneet ajatella ruttoa, vaikka se oli endeeminen Egyptissä. (Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun sota hävitään kehnon etukäteistiedustelun vuoksi.) Sairaat marssivat terveiden mukana, ja kirput levisivät miesten keskuudessa. Jaffassa rutto oli tosiasia. Napoleon kävi itse katsomassa sairaita. Hän ei sairastunut, mutta useat esikunnan jäsenet sairastuivat ja kuolivat.

Akkon piirityksen aikana armeija pysähtyi aloilleen. Ruttoon sairastuneita ei enää jätetty tienvarteen, kuten marssiessa. Liikkuva armeija pystyi jotenkuten jättämään sairauden jälkeensä, vaikka kovalla hinnalla, mutta pysähtyneessä armeijassa tauti levisi sairastavista sotilaista terveisiin. Lisäksi siviilit - kaupustelijat, prostituoidut ja kerjäläsiset - luonnollisesti tekivät tuttavuutta sotilaiden kanssa ja toivat kirppunsa mukanaan. Napoleon lopetti piirityksen ja veti joukkonsa takaisin. Sairaisiin hän suhtautui armottomasti. Haifassa hän ehdotti kenttälääkäri Desgenettesille, että sairastuneille annettaisiin yliannos oopiumia. Desgenettes kieltäytyi. Napoleon löysi toisen lääkärin, joka suostui. 57 potilasta myrkytettiin, loput jätettiin selviytymään miten parhaiten taisivat. Kun turkkilaiset tulivat Haifaan, he löysivät seitsemän hengissä selvinnyttä ranskalaista sotilasta. Tuhannet kuolivat ruttoon, muut raahautuivat Egyptiin ja antautuivat englantilaisille. Napoleon purjehti kotiin, kukisti vallankaappauksella direktorion ja rupesi keisariksi.


LA GRANDE ARMEÉ

Moskovan sotaretkestä on kirjoitettu paljon ja sankarillisesti - tärkeimpänä tietenkin Tolstoin "Sota ja rauha". Useimmin Napoleonin tappion syyksi kerrotaan Moskovan palo, tekivätpä sen ranskalaiset juovuspäissään tai moskovalaiset sankarillisuudessaan. Kenraali Talvea on myös syytetty. Itse asiassa Napoleon teki sen ihan itse. Tai sen teki Puola. Aikana, jolloin kuljetukset hoidettiin hevosilla, mikään armeija ei voinut lähteä sotaretkelle keväällä; ei ollut rehua, ja hevosia tarvittiin kevätkyntöihin. Myöhäiskesällä tai syksyllä oltiin jo myöhässä. Puola on suuri ja avara ja sen läpi on pitkä matka. Sotajoukot päätyivät väistämättä Venäjälle talvella. Lisäksi 600 000 miehen kerääminen samaan paikkaan oli kohtalokasta. Muonaa ja rehua ei voitu kuljettaa Ranskasta asti. Kun sotilaat hajaantuivat ryöstelemään ja majoittuivat puolalaisten likaisiin tupiin, he saivat mukaansa vilkkaan ja joka pysähdyksellä uusiutuvan syöpäläisjoukon.

Napoleon salli armeijansa pysähdellä matkalla - kolme viikkoa Vilnassa, viikkoja Smolenskissa. Pilkkukuume niitti satoa, koska täit levisivät. Kun Napoleon saapui Moskovaan, armeijasta oli jäljellä 90 000 miestä. Puoli miljoonaa oli menehtynyt; vain pieni osa heistä taisteluissa. Ja sitten Moskova paloi. Kuukauden kuluttua La Grande Armeén jäännökset peräytyivät.

Mukaan otettiin 40 000 vaunukuormaa varastettuja aarteita. Kauan ei saalis mukana pysynyt. Hevoset kuolivat. Marraskuun alussa Smolenskiin hoiperteli 50 000 miestä. Sieltä ei löytynyt suojaa, ja armeijan rippeet jatkoivat matkaa - nyt jalkaisin, kuolleilta tovereilta ryöstetyissä (täisissä) vaatteenriekaleissa, monet paljasjaloin. Vilnaan asti pääsi 7 000 miestä (ja 20 000 leiriseuraajaa). Napoleon hankki reen ja ajoi Pariisiin.

Napoleon ei ollut ainoa. Kaikki suuret sotapäälliköt ovat haaskanneet miehiä - se taitaa olla jopa pääsyvaatimus kerhoon. Harvassa ovat olleet sotilaslääkäri Desgenettesin kaltaiset miehet, jotka ovat uskaltaneet sanoa, että heidän tehtävänsä on pelastaa eikä tappaa. Ilokseni voin todeta, että rutto ei tappanut René-Nicholas Desgenettesiä; hän ehti olla sotliaslääkärinä myös Waterloossa ja kuoli vasta 1837 eli kolmetoista vuotta Napoelonin jälkeen.

René-Nicholas Desgenettes Egyptissä

Viikolla 14 - Partisaaneja Ruijassa, nomofobia ja sponsorointia

PARTISAANEJA RUIJASSA

Viime sodan aikaan Euroopan pohjoisin kolkka, Ruijan rannikko, oli kiivaan sodankäynnin näyttämö. Saattueet Murmanskiin ja Arkangeliin kulkivat Ruijan ohi. Saksalaisille oli erittäin tärkeää tietää, missä saattueet olivat, ja toisaalta venäläiset sukellusveneet tekivät parhaansa estääkseen saksalaisten tarvikekuljetukset pohjoisessa - maitse oli vaikea huoltaa taistelijoita Norjan rikkinäisellä pohjoisrannikolla.

Niinpä partisaanisodankäynti oli vilkasta ja harvaan asutun alueen väki joutui kokemaan monenlaista, salaisia romansseja ja karmivaa kuolemaa. Asbjörn Jaklin on kertonut joitakin tarinoita sikäli kuin niitä tunnetaan - monet yksityiskohdat ovat jääneet tietymättömiin, koska kertojat ovat kuolleet.

Eräs draama koski kahta norjalaista, joiden nimet olivat Ingvald Mikkelsen ja Ingolf Aspås. Heidät oli tarkoitus toimittaa sukellusveneellä venäläisen radiosähköttäjän Vladimir Tsisevskin kanssa Arnöyn saarelle tarkkailemaan laivaliikennettä ja sähköttämään venäläisille tietoja.

Mikkelsen oli jo ollut kentällä tehtävässä, joka ilmiannettiin. Hän pakeni avoveneellä Varanginvuonon yli. Nyt oli tarkoitus yrittää uudelleen. Nytkin homma meni pahasti pieleen. Merenkäynti oli niin voimakasta, että Tsisevskiä ja radiolähetintä ei saatu lainkaan maihin. Molemmat norjalaiset pelastautuivat rantaan läpimärkinä, suurin osa varusteista jäi mereen ja oli helmikuu. Miehet kävelivät kaksitoista tuntia lähimpään kylään. Kylän väki tajusi heti, että he eivät olleet haaksirikkoisia, vaan partisaaneja, mutta eivät ilmiantaneet heitä. Aspås ja Mikkelson siirtyivät kylästä toiseen ja päätyivät lopulta Sundetiin. Siellä he tapasivat taas Tsisovskin ja kolme muuta norjalaispartisaania. Kaikki piileskelivät luolissa lähellä Sundetia. Sundetissa asui lapseton kalastajapari, 35-vuotias Alfhild ja kymmenen vuotta vanhempi Andreas Bruvoll. Alfhild toimitti partisaaneille ruokaa ja rakastui Tsisovskiin.

Joukkoon liittyivät Aspås ja Mikkelson. Meno oli varsin varomatonta; luolan ja talon väliin syntyi selvästi näkyvä polku, eräs naapuri löysi avioparin keittiöstä vieraan miehen pelaamssa pasianssia ja toinen kyläläinen törmäsi Aspåsiin maastossa. Tsisovski sähkötti, että heidän oli päästävä pois - kuusi vierasta miestä asumassa neljä kuukautta pienessä kylässä, ja lisäksi rakkaussuhde nostamassa jännitettä. Ei ole tietoa, mitä joukon kesken tapahtui, mutta tiedoksi on merkitty, että syntyi tappeluita ja sanaharkkaa. Lopulta partisaanit noudettiin pois ennenkuin verta vuodatettiin.

Vuotta myöhemmin Aspås, Mikkelson ja Tsisovski olivat taas yhdessä Arnöyssä. He olivat protestoineet, mutta turhaan. Neljä päivää maihinnousun jälkeen Aspås ja Tsisovski tappoiat Mikkelsonin ja upottivat ruumiin mereen. Miksi? Sitä ei tiedetä. Tappajat sähhköttivät, että Mikkelson oli "seonnut".

Kahden kesken Aspås ja Tsisovski tekivät hyvää työtä. Saksalaisten laivoista raportoitiin, ja sukellusveneet torpedoivat menestyksekkäästi - yhdestä laivasta pelastui vain kaksi hevosta, jotka uivat maihin. Saksalaiset haravoivat Arnöytä ja tavoittivat Jörghild Rotvågin, jolla oli suhde Aspåsin kanssa. Pahoinpidelty Jörghild näytti luolan, jossa partisaanit piileskelivät. Nämä aloittiat kiivaan tulituksen, Jörghild onnistui pakenemaan samaan luolaan, ja lopulta kaikki kolme surmattiin liekinheittimillä.

Alfhild, joka rakkaussuhteet saattoivat aiheuttaa Mikkelsonin kuoleman, majoitti jo uutta ryhmää. Joku nainen ilmiantoi heidät. Partisaanit häipyivät vuorille. Alfhild ja hänen miehensä Andreas pakenivat ilmaan minkäänlaisia varusteita, saksalaiset tutkivat jo heidän taloaan. He pelkäsivät koiransa haukkuvan, pitelivät sitä välissään ja hakkasivat sen pään tohjoksi kivellä. Sitten he pakenivat tunturiin. Alfhildin kengät hajosivat, hän kulki paljain jaloin kolme viikkoa. Onneksi oli jo kesä; he söivät suolaheinää ja marjoja. Lopulta he tapasivat tuttua väkeä heinän niitossa. Heidät piilotettiin kalalaatikoista rakennettuun piiloon heinäladon lattian alle. Piilo oli kaksi metriä pitkä, 80 senttiä leveä ja metrin korkuinen. Nämä kaksi ihmistä viettivät kätkössään toista vuotta. Saksalaiset tutkviat kylän useasti, ja rannikkoa pommitettiin. Alfhild ja Andreas eivät voineet tulla esiin edes pommitusten ajaksi. Heillä oli savuava lyhty; Andreasilla oli kirjoja, Alfhild kutoi. Molemmat saivat vakavia silmätulehduksia. Kun saksalaiset lyötiin, he lopulta uskalsivat tulla esiin. He eivät enää osanneet puhua kuin kuiskaamalla; siitä oli tullut tapa, jota he eivät pystyneet rikkomaan.

Varanginvuonon maisemaa



NOMOFOBIAA


Daily Mail on nimennyt uuden henkisen sairauden nomofobiaksi. Kyseessä on ahdistus, joka seuraa, kun kännykästä pelkää loppuvan akun, tai kännykkä unohtuu kotiin, tai se muuten vain pimenee. Lehdellä on tautiin lääkkeitäkin. Ilta-Sanomien mukaan:

Daily Mailin mukaan ratkaisu ongelmaan on varmistaa puhelinlaskujen maksaminen, huolehtia latauksesta, hankkia vaihtoehtoinen numero ja kertoa se lähipiirille sekä kantaa prepaid-korttia hätätilanteita varten.

Jopa puhelimen laittamista pois päältä suositellaan.

SPONSOROITU VAALIEHDOKAS


Johanna Tukiaisella on kunnianhimoa ruveta kunnallisvaaliehdokkaaksi. Suosikkipuolue olisi kristilliset:

Aiemmin kohutanssijan puolueen uumoiltiin olevan SDP. Neito kuitenkin korjaa asian ja heläyttää kannattavansa kokoomusta.

- On hassua, että olen juuri kokoomuksen kannattaja. Minua on aikaisemmin, siis ennen tätä kaikkea kohua, epäsuorasti vähän sieltä päin kyseltykin, Johanna paljastaa.

Toiseksi mahdolliseksi puolueeksi Johanna nimeää kristillisdemokraatit.

- Voi olla, että se olisi tosin minun show-ammattini vuoksi vähän hankalaa, hän empii. (IL)

Voisihan se olla ongelma. Ryllykkä on elättänyt itsensä oudolla tavalla: sponsoroiduilla parisuhteilla (eli niinkö sitä nykyään kutsutaan?).

Kalliista elämäntyylistään tunnettu, paljon matkusteleva nainen on kertonut useissa Iltalehden haastattelussa, että hän pärjää nollatuloilla muun muassa sen vuoksi, että hänellä on ollut parisuhteita, joissa häntä on "sponsoroitu hyvin paljon taloudellisesti". Tukiainen ei elä avioliitossa eli hänellä ei ole puolisoa, joka olisi elatusvelvollinen. (IL)

Ei ihme, että sanottu Tukiainen on juhlinut yhdessä toisen sponsoroidun eli Jaskarin virottaren Eva Roosmaan kanssa.

Tukiainen ja Roosmaa eivät kertomansa mukaan puhuneet sanaakaan politiikasta. (IS)

Viikolla 12 - Matkalaukku-uskonnot (ja muut)

MATKALAUKKU- USKONNOT

YLE Teemalla tuli taannoin ohjelma Euraasiasta. Siinä käytettiin termiä "matkalaukku-uskonto"; ei missään herjaavassa mielessä taan tarkoittaen uskontoa, joka ei ole sidottu paikkaan, vaan jonka ihmiset voivat ottaa mukaansa.

Vanhimmat uskonnot ovat paikkauskontoja. Pyhiä lehtoja, lähteitä, vuoria ja luolia. Luolat tunnemme kalliomaalauksista; Lascaux, Alatamira ja muut loisteliaat jääkauden taidegalleriat. Suomalaisilla on omat lehtonsa, Pyhäjärvensä, Pyhätunturinsa ja muut paikkansa kalliomaalauksineen.

Antiikin pyhät paikat ovat kirjallisuudesta tuttuja. Kreikkalaisilla oli oraakkeleita; Delphoi, Dodona, Olympos.

Dodonan pyhän tammen suhinassa kuunneltiin Zeuksen ääntä

Pyhiä paikkoja ei voi siirtää, ihmisten on tultava niiden luo. Kun Aleksanteri Suuri halusi saada oraakkelivastauksen Siwahista, hän joutui tekemään kuolettavan vaarallisen matkan Libyan erämaahan (retkikunta eksyi hiekkamyrskyssä ja Aleksanteri olisi menehtynyt, elleivät oppaat olisi nähneet kahden variksen kaartelevan taivaalla osoittamassa pyhän keitaan sijaintia, niin kerrotaan). Ensimmäiset siirrettävät uskonnon tunnukset olivat roomalaisten legioonien kotkat ja kannettavat keisarin alttarit, jotka edustivat itseään Roomaa ja sen valtaa. Niillekään ei ollut paikkaa valtakunnan rajojen ulkopuolella.

Eräänlaista matkalaukku-uskontoa edustivat Mesoamerikan intiaanien pallokentät, joita on löydetty kaikkialta, mihin intiaanit kulttuurinsa veivät.


Sekin oli vain osittaista; todella pyhiä paikkoja intiaaneille olivat varhaiset kaupungit, kuten Chichen Itza, ja näihin tehtiin pyhiinvaelluksia. Uskonto ei siis ollut todella siirrettävä. Valkoiset orjakauppiaat tulivat tahtomattaan luoneeksi matkalaukku-uskonnon (hyppään nyt ajassa pitkälle eteenpäin) viedessään yoruba-heimoon kuuluvia ihmisiä orjiksi Amerikkaan. Yorubat ottivat jumalansa mukaansa ja loivat voodoon ja santerian.

Loasta nimeltä Ghede tuli voodoossa paroni Samedi, kuoleman herra - tässä hänen ververinsä

Todelliset matkalaukku-uskonnot tarvitsivat kirjoitusta. Kirjoitetun tekstin ihminen voi kääriä kokoon ja pakata mukaansa; kirjoitusta voi käyttää lasten opetuksessa ja muukalaisten käännytyksessä. Hindujen Vedat ovat kirjoitettuja, mutta hindu-uskonnosta ei koskaan tullut matkalaukku-uskontoa. Syy voi olla se, että Vedat olivat ainakin vuosituhannen ajan muistivaraisia, laulettuja pyhiä tekstejä, eivät kirjoitettuja. Syy voi olla myös se, että kuten Kreikan uskonto, myös hindu-usko perustuu erittäin voimakkaasti pyhiin paikkoihin, kuten Ganges-virtaan. Sitä ei voi siirtää, sen luokse on palattava. Jos kastiyhteisössä ihminen ylitti meren, hän menetti kastinsa ja joutui suorittamaan erittäin kalliit puhdistumisrituaalit, ja kuollessaan hän halusi palata Ganga-äidin helmaan.

Ruumissaatto Varanasin ghatilla

Sama koski ja koskee yhä kiinalaisia - maisema ja maaston muodot olivat heille hyvin tärkeitä, vaikka nykyään uudessa Kiinassa ei taideta kysyä neuvoa feng-shuin taitajilta, ennen kuin rakennetaan pilvenpiirtäjä tai olympiastadion. Ja edelleen kiinalaiset haluavat tuhkansa Kiinan multaan.

Ensimmäinen todellinen matkalaukku-uskonto oli buddhalaisuus.

Pyhät tekstit matkasivat halki Aasian, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja levittivät buddhalaisuutta. Internetin välityksellä uskonto leviää yhä odottamattomiin kolkkiin maapallolla, kuten muutkin matkalaukku-uskonnot.

Kolme muuta suurta uskontoa, juutalaisuus, islam ja kristinusko, nojaavat kaikki kirjoitettuun tekstiin. Muhammed kutsui näitä kolmea "kirjan kansoiksi" ja julisti uskontojen sukulaisuuden.

Tora-käärö

Juutalaisuuden toinen tukijalka (Vanhan Testamentin tekstien ohella), Talmud, sisälsi ensin suullisia opetuksia. Kun juutalaiset karkoitettiin Jerusalemista vuonna 70 jKr, myös Talmud kirjoitettiin teksteiksi ja juutalaiset kirjaimellisesti pakkasivat uskontonsa matkalaukkuihinsa.

Koraaninlukua

Samoin islam perustui alusta asti kirjoitettuun tekstiin, Koraaniin. Juutalaiset kiinnittävät suurta huolta alkuperäistekstiin, ja heprea on tärkeä kieli - jokaisen on osattava ainakin sen verran hepreaa, että hän kykenee lausumaan juhlissa merkitykselliset tekstit. Koraania ei periaatteessa edes saisi kääntää muille kielille kuin arabiaksi, vaikka nykyaikana käännöksiä on tehty. Kristinuskon peruskirjaa, Raamattua, ei myöskään ensin haluttu laskea kansan käsiin, joten erikieliset käännökset ovat vasta viisisataa vuotta vanhoja. Nykyään luonnollisesti käännöksiä tehdään ahkerasti mahdollisimman monelle kielelle.

En tiedä, vieläkö hotellien yöpöydän laatikosta löytyy Raamattu; vielä kaksikymmentä vuotta sitten se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Minulle on kerrottu, että nämä Raamatut oli tarkoitettu varastettaviksi. Toivottiin, että ykisnäiset matkaajat syventyisivät kirjan sanomaan, ottaisivat sen mukaansa ja perehtyisivät siihen.

Tunnustan varastaneeni yhden Raamatun - Barbadokselta. Kyseessä oli ns. "King James Bible"; siihen aikaan ei vielä ollut Internetiä, ja kirjankääntäjäystäväni oli kiukustunut, koska hän ei löytänyt Suomesta kuin modernin englanninkielisen käännöksen. Hän tarvitsi kirjaa tunnistaakseen teksteissä olevat Raamattu-viitteet. Niinpä pakkasin barbadolaisen babtistiseurakunnan lahjoittaman Raamatun matkalaukkuuni ja vein sen kääntäjän avuksi. Matkalaukku-uskontoa.