Viikolla 15 - Kuka voitti Napoleonin?

NAPOLEONIN VOITTAJAT

Napoleonin voittajiksi ovat julistautuneet monet - Kutuzov, Wellington ja Nelson muiden muassa. Itse asiassa Napoleon hävisi lukuisalle, mutta hyvin pienikokoiselle joukolle. Lisäksi samat voittajat voittivat myös hänen vastustajansa. Perin epäromanttista - vastustajia olivat kirput ja täit.

Napoleon Jaffan ruttosairaalassa

Italian voittaja Napoleon himoitsi lisää mainetta ja kunniaa 1798. Hän haaveili Intian valloittamisesta. Reitti oli hänelle selvä: ensin otetaan Egypti, sitten miehet laivoihin ja Intiaan. Kun Intian rikkaudet olisivat hänen, Ranska olisi polvillaan. Rahaa Ranska halusi, ja Italiasta sitä oli saatu. Napoleonilla oli sama ongelma kuin suurten armeijoiden kokoajilla kaikkina aikoina; miehet halusivat palkkansa, ja tavarantoimittajat maksunsa. Lisävalloitukset toisivat lisää rahaa. Napoleon vei 38 000 miestä Egyptiin.

Egypti oli helppo, mamelukit sortuivat puhaltamalla. Sitten kuvioon ilmestyi Englannin laivasto ja Nelson. Napoleonin huoltoreitti Ranskaan katkesi. Hän päätti iskeä Syyriaan ja kukistaa ottomaanit.

Vihollinen - se pienikokoinen - oli jo ryhmittänyt joukkonsa. Egyptin rotat saaliistivat varastoissa ja levittivät kirppuja. Kirput levittivät paiseruttoa. Sotilaat alkoivat sairastella. Napoleonin armeijan lääkärit eivät osanneet ajatella ruttoa, vaikka se oli endeeminen Egyptissä. (Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun sota hävitään kehnon etukäteistiedustelun vuoksi.) Sairaat marssivat terveiden mukana, ja kirput levisivät miesten keskuudessa. Jaffassa rutto oli tosiasia. Napoleon kävi itse katsomassa sairaita. Hän ei sairastunut, mutta useat esikunnan jäsenet sairastuivat ja kuolivat.

Akkon piirityksen aikana armeija pysähtyi aloilleen. Ruttoon sairastuneita ei enää jätetty tienvarteen, kuten marssiessa. Liikkuva armeija pystyi jotenkuten jättämään sairauden jälkeensä, vaikka kovalla hinnalla, mutta pysähtyneessä armeijassa tauti levisi sairastavista sotilaista terveisiin. Lisäksi siviilit - kaupustelijat, prostituoidut ja kerjäläsiset - luonnollisesti tekivät tuttavuutta sotilaiden kanssa ja toivat kirppunsa mukanaan. Napoleon lopetti piirityksen ja veti joukkonsa takaisin. Sairaisiin hän suhtautui armottomasti. Haifassa hän ehdotti kenttälääkäri Desgenettesille, että sairastuneille annettaisiin yliannos oopiumia. Desgenettes kieltäytyi. Napoleon löysi toisen lääkärin, joka suostui. 57 potilasta myrkytettiin, loput jätettiin selviytymään miten parhaiten taisivat. Kun turkkilaiset tulivat Haifaan, he löysivät seitsemän hengissä selvinnyttä ranskalaista sotilasta. Tuhannet kuolivat ruttoon, muut raahautuivat Egyptiin ja antautuivat englantilaisille. Napoleon purjehti kotiin, kukisti vallankaappauksella direktorion ja rupesi keisariksi.


LA GRANDE ARMEÉ

Moskovan sotaretkestä on kirjoitettu paljon ja sankarillisesti - tärkeimpänä tietenkin Tolstoin "Sota ja rauha". Useimmin Napoleonin tappion syyksi kerrotaan Moskovan palo, tekivätpä sen ranskalaiset juovuspäissään tai moskovalaiset sankarillisuudessaan. Kenraali Talvea on myös syytetty. Itse asiassa Napoleon teki sen ihan itse. Tai sen teki Puola. Aikana, jolloin kuljetukset hoidettiin hevosilla, mikään armeija ei voinut lähteä sotaretkelle keväällä; ei ollut rehua, ja hevosia tarvittiin kevätkyntöihin. Myöhäiskesällä tai syksyllä oltiin jo myöhässä. Puola on suuri ja avara ja sen läpi on pitkä matka. Sotajoukot päätyivät väistämättä Venäjälle talvella. Lisäksi 600 000 miehen kerääminen samaan paikkaan oli kohtalokasta. Muonaa ja rehua ei voitu kuljettaa Ranskasta asti. Kun sotilaat hajaantuivat ryöstelemään ja majoittuivat puolalaisten likaisiin tupiin, he saivat mukaansa vilkkaan ja joka pysähdyksellä uusiutuvan syöpäläisjoukon.

Napoleon salli armeijansa pysähdellä matkalla - kolme viikkoa Vilnassa, viikkoja Smolenskissa. Pilkkukuume niitti satoa, koska täit levisivät. Kun Napoleon saapui Moskovaan, armeijasta oli jäljellä 90 000 miestä. Puoli miljoonaa oli menehtynyt; vain pieni osa heistä taisteluissa. Ja sitten Moskova paloi. Kuukauden kuluttua La Grande Armeén jäännökset peräytyivät.

Mukaan otettiin 40 000 vaunukuormaa varastettuja aarteita. Kauan ei saalis mukana pysynyt. Hevoset kuolivat. Marraskuun alussa Smolenskiin hoiperteli 50 000 miestä. Sieltä ei löytynyt suojaa, ja armeijan rippeet jatkoivat matkaa - nyt jalkaisin, kuolleilta tovereilta ryöstetyissä (täisissä) vaatteenriekaleissa, monet paljasjaloin. Vilnaan asti pääsi 7 000 miestä (ja 20 000 leiriseuraajaa). Napoleon hankki reen ja ajoi Pariisiin.

Napoleon ei ollut ainoa. Kaikki suuret sotapäälliköt ovat haaskanneet miehiä - se taitaa olla jopa pääsyvaatimus kerhoon. Harvassa ovat olleet sotilaslääkäri Desgenettesin kaltaiset miehet, jotka ovat uskaltaneet sanoa, että heidän tehtävänsä on pelastaa eikä tappaa. Ilokseni voin todeta, että rutto ei tappanut René-Nicholas Desgenettesiä; hän ehti olla sotliaslääkärinä myös Waterloossa ja kuoli vasta 1837 eli kolmetoista vuotta Napoelonin jälkeen.

René-Nicholas Desgenettes Egyptissä

Viikolla 14 - Partisaaneja Ruijassa, nomofobia ja sponsorointia

PARTISAANEJA RUIJASSA

Viime sodan aikaan Euroopan pohjoisin kolkka, Ruijan rannikko, oli kiivaan sodankäynnin näyttämö. Saattueet Murmanskiin ja Arkangeliin kulkivat Ruijan ohi. Saksalaisille oli erittäin tärkeää tietää, missä saattueet olivat, ja toisaalta venäläiset sukellusveneet tekivät parhaansa estääkseen saksalaisten tarvikekuljetukset pohjoisessa - maitse oli vaikea huoltaa taistelijoita Norjan rikkinäisellä pohjoisrannikolla.

Niinpä partisaanisodankäynti oli vilkasta ja harvaan asutun alueen väki joutui kokemaan monenlaista, salaisia romansseja ja karmivaa kuolemaa. Asbjörn Jaklin on kertonut joitakin tarinoita sikäli kuin niitä tunnetaan - monet yksityiskohdat ovat jääneet tietymättömiin, koska kertojat ovat kuolleet.

Eräs draama koski kahta norjalaista, joiden nimet olivat Ingvald Mikkelsen ja Ingolf Aspås. Heidät oli tarkoitus toimittaa sukellusveneellä venäläisen radiosähköttäjän Vladimir Tsisevskin kanssa Arnöyn saarelle tarkkailemaan laivaliikennettä ja sähköttämään venäläisille tietoja.

Mikkelsen oli jo ollut kentällä tehtävässä, joka ilmiannettiin. Hän pakeni avoveneellä Varanginvuonon yli. Nyt oli tarkoitus yrittää uudelleen. Nytkin homma meni pahasti pieleen. Merenkäynti oli niin voimakasta, että Tsisevskiä ja radiolähetintä ei saatu lainkaan maihin. Molemmat norjalaiset pelastautuivat rantaan läpimärkinä, suurin osa varusteista jäi mereen ja oli helmikuu. Miehet kävelivät kaksitoista tuntia lähimpään kylään. Kylän väki tajusi heti, että he eivät olleet haaksirikkoisia, vaan partisaaneja, mutta eivät ilmiantaneet heitä. Aspås ja Mikkelson siirtyivät kylästä toiseen ja päätyivät lopulta Sundetiin. Siellä he tapasivat taas Tsisovskin ja kolme muuta norjalaispartisaania. Kaikki piileskelivät luolissa lähellä Sundetia. Sundetissa asui lapseton kalastajapari, 35-vuotias Alfhild ja kymmenen vuotta vanhempi Andreas Bruvoll. Alfhild toimitti partisaaneille ruokaa ja rakastui Tsisovskiin.

Joukkoon liittyivät Aspås ja Mikkelson. Meno oli varsin varomatonta; luolan ja talon väliin syntyi selvästi näkyvä polku, eräs naapuri löysi avioparin keittiöstä vieraan miehen pelaamssa pasianssia ja toinen kyläläinen törmäsi Aspåsiin maastossa. Tsisovski sähkötti, että heidän oli päästävä pois - kuusi vierasta miestä asumassa neljä kuukautta pienessä kylässä, ja lisäksi rakkaussuhde nostamassa jännitettä. Ei ole tietoa, mitä joukon kesken tapahtui, mutta tiedoksi on merkitty, että syntyi tappeluita ja sanaharkkaa. Lopulta partisaanit noudettiin pois ennenkuin verta vuodatettiin.

Vuotta myöhemmin Aspås, Mikkelson ja Tsisovski olivat taas yhdessä Arnöyssä. He olivat protestoineet, mutta turhaan. Neljä päivää maihinnousun jälkeen Aspås ja Tsisovski tappoiat Mikkelsonin ja upottivat ruumiin mereen. Miksi? Sitä ei tiedetä. Tappajat sähhköttivät, että Mikkelson oli "seonnut".

Kahden kesken Aspås ja Tsisovski tekivät hyvää työtä. Saksalaisten laivoista raportoitiin, ja sukellusveneet torpedoivat menestyksekkäästi - yhdestä laivasta pelastui vain kaksi hevosta, jotka uivat maihin. Saksalaiset haravoivat Arnöytä ja tavoittivat Jörghild Rotvågin, jolla oli suhde Aspåsin kanssa. Pahoinpidelty Jörghild näytti luolan, jossa partisaanit piileskelivät. Nämä aloittiat kiivaan tulituksen, Jörghild onnistui pakenemaan samaan luolaan, ja lopulta kaikki kolme surmattiin liekinheittimillä.

Alfhild, joka rakkaussuhteet saattoivat aiheuttaa Mikkelsonin kuoleman, majoitti jo uutta ryhmää. Joku nainen ilmiantoi heidät. Partisaanit häipyivät vuorille. Alfhild ja hänen miehensä Andreas pakenivat ilmaan minkäänlaisia varusteita, saksalaiset tutkivat jo heidän taloaan. He pelkäsivät koiransa haukkuvan, pitelivät sitä välissään ja hakkasivat sen pään tohjoksi kivellä. Sitten he pakenivat tunturiin. Alfhildin kengät hajosivat, hän kulki paljain jaloin kolme viikkoa. Onneksi oli jo kesä; he söivät suolaheinää ja marjoja. Lopulta he tapasivat tuttua väkeä heinän niitossa. Heidät piilotettiin kalalaatikoista rakennettuun piiloon heinäladon lattian alle. Piilo oli kaksi metriä pitkä, 80 senttiä leveä ja metrin korkuinen. Nämä kaksi ihmistä viettivät kätkössään toista vuotta. Saksalaiset tutkviat kylän useasti, ja rannikkoa pommitettiin. Alfhild ja Andreas eivät voineet tulla esiin edes pommitusten ajaksi. Heillä oli savuava lyhty; Andreasilla oli kirjoja, Alfhild kutoi. Molemmat saivat vakavia silmätulehduksia. Kun saksalaiset lyötiin, he lopulta uskalsivat tulla esiin. He eivät enää osanneet puhua kuin kuiskaamalla; siitä oli tullut tapa, jota he eivät pystyneet rikkomaan.

Varanginvuonon maisemaa



NOMOFOBIAA


Daily Mail on nimennyt uuden henkisen sairauden nomofobiaksi. Kyseessä on ahdistus, joka seuraa, kun kännykästä pelkää loppuvan akun, tai kännykkä unohtuu kotiin, tai se muuten vain pimenee. Lehdellä on tautiin lääkkeitäkin. Ilta-Sanomien mukaan:

Daily Mailin mukaan ratkaisu ongelmaan on varmistaa puhelinlaskujen maksaminen, huolehtia latauksesta, hankkia vaihtoehtoinen numero ja kertoa se lähipiirille sekä kantaa prepaid-korttia hätätilanteita varten.

Jopa puhelimen laittamista pois päältä suositellaan.

SPONSOROITU VAALIEHDOKAS


Johanna Tukiaisella on kunnianhimoa ruveta kunnallisvaaliehdokkaaksi. Suosikkipuolue olisi kristilliset:

Aiemmin kohutanssijan puolueen uumoiltiin olevan SDP. Neito kuitenkin korjaa asian ja heläyttää kannattavansa kokoomusta.

- On hassua, että olen juuri kokoomuksen kannattaja. Minua on aikaisemmin, siis ennen tätä kaikkea kohua, epäsuorasti vähän sieltä päin kyseltykin, Johanna paljastaa.

Toiseksi mahdolliseksi puolueeksi Johanna nimeää kristillisdemokraatit.

- Voi olla, että se olisi tosin minun show-ammattini vuoksi vähän hankalaa, hän empii. (IL)

Voisihan se olla ongelma. Ryllykkä on elättänyt itsensä oudolla tavalla: sponsoroiduilla parisuhteilla (eli niinkö sitä nykyään kutsutaan?).

Kalliista elämäntyylistään tunnettu, paljon matkusteleva nainen on kertonut useissa Iltalehden haastattelussa, että hän pärjää nollatuloilla muun muassa sen vuoksi, että hänellä on ollut parisuhteita, joissa häntä on "sponsoroitu hyvin paljon taloudellisesti". Tukiainen ei elä avioliitossa eli hänellä ei ole puolisoa, joka olisi elatusvelvollinen. (IL)

Ei ihme, että sanottu Tukiainen on juhlinut yhdessä toisen sponsoroidun eli Jaskarin virottaren Eva Roosmaan kanssa.

Tukiainen ja Roosmaa eivät kertomansa mukaan puhuneet sanaakaan politiikasta. (IS)

Viikolla 12 - Matkalaukku-uskonnot (ja muut)

MATKALAUKKU- USKONNOT

YLE Teemalla tuli taannoin ohjelma Euraasiasta. Siinä käytettiin termiä "matkalaukku-uskonto"; ei missään herjaavassa mielessä taan tarkoittaen uskontoa, joka ei ole sidottu paikkaan, vaan jonka ihmiset voivat ottaa mukaansa.

Vanhimmat uskonnot ovat paikkauskontoja. Pyhiä lehtoja, lähteitä, vuoria ja luolia. Luolat tunnemme kalliomaalauksista; Lascaux, Alatamira ja muut loisteliaat jääkauden taidegalleriat. Suomalaisilla on omat lehtonsa, Pyhäjärvensä, Pyhätunturinsa ja muut paikkansa kalliomaalauksineen.

Antiikin pyhät paikat ovat kirjallisuudesta tuttuja. Kreikkalaisilla oli oraakkeleita; Delphoi, Dodona, Olympos.

Dodonan pyhän tammen suhinassa kuunneltiin Zeuksen ääntä

Pyhiä paikkoja ei voi siirtää, ihmisten on tultava niiden luo. Kun Aleksanteri Suuri halusi saada oraakkelivastauksen Siwahista, hän joutui tekemään kuolettavan vaarallisen matkan Libyan erämaahan (retkikunta eksyi hiekkamyrskyssä ja Aleksanteri olisi menehtynyt, elleivät oppaat olisi nähneet kahden variksen kaartelevan taivaalla osoittamassa pyhän keitaan sijaintia, niin kerrotaan). Ensimmäiset siirrettävät uskonnon tunnukset olivat roomalaisten legioonien kotkat ja kannettavat keisarin alttarit, jotka edustivat itseään Roomaa ja sen valtaa. Niillekään ei ollut paikkaa valtakunnan rajojen ulkopuolella.

Eräänlaista matkalaukku-uskontoa edustivat Mesoamerikan intiaanien pallokentät, joita on löydetty kaikkialta, mihin intiaanit kulttuurinsa veivät.


Sekin oli vain osittaista; todella pyhiä paikkoja intiaaneille olivat varhaiset kaupungit, kuten Chichen Itza, ja näihin tehtiin pyhiinvaelluksia. Uskonto ei siis ollut todella siirrettävä. Valkoiset orjakauppiaat tulivat tahtomattaan luoneeksi matkalaukku-uskonnon (hyppään nyt ajassa pitkälle eteenpäin) viedessään yoruba-heimoon kuuluvia ihmisiä orjiksi Amerikkaan. Yorubat ottivat jumalansa mukaansa ja loivat voodoon ja santerian.

Loasta nimeltä Ghede tuli voodoossa paroni Samedi, kuoleman herra - tässä hänen ververinsä

Todelliset matkalaukku-uskonnot tarvitsivat kirjoitusta. Kirjoitetun tekstin ihminen voi kääriä kokoon ja pakata mukaansa; kirjoitusta voi käyttää lasten opetuksessa ja muukalaisten käännytyksessä. Hindujen Vedat ovat kirjoitettuja, mutta hindu-uskonnosta ei koskaan tullut matkalaukku-uskontoa. Syy voi olla se, että Vedat olivat ainakin vuosituhannen ajan muistivaraisia, laulettuja pyhiä tekstejä, eivät kirjoitettuja. Syy voi olla myös se, että kuten Kreikan uskonto, myös hindu-usko perustuu erittäin voimakkaasti pyhiin paikkoihin, kuten Ganges-virtaan. Sitä ei voi siirtää, sen luokse on palattava. Jos kastiyhteisössä ihminen ylitti meren, hän menetti kastinsa ja joutui suorittamaan erittäin kalliit puhdistumisrituaalit, ja kuollessaan hän halusi palata Ganga-äidin helmaan.

Ruumissaatto Varanasin ghatilla

Sama koski ja koskee yhä kiinalaisia - maisema ja maaston muodot olivat heille hyvin tärkeitä, vaikka nykyään uudessa Kiinassa ei taideta kysyä neuvoa feng-shuin taitajilta, ennen kuin rakennetaan pilvenpiirtäjä tai olympiastadion. Ja edelleen kiinalaiset haluavat tuhkansa Kiinan multaan.

Ensimmäinen todellinen matkalaukku-uskonto oli buddhalaisuus.

Pyhät tekstit matkasivat halki Aasian, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja levittivät buddhalaisuutta. Internetin välityksellä uskonto leviää yhä odottamattomiin kolkkiin maapallolla, kuten muutkin matkalaukku-uskonnot.

Kolme muuta suurta uskontoa, juutalaisuus, islam ja kristinusko, nojaavat kaikki kirjoitettuun tekstiin. Muhammed kutsui näitä kolmea "kirjan kansoiksi" ja julisti uskontojen sukulaisuuden.

Tora-käärö

Juutalaisuuden toinen tukijalka (Vanhan Testamentin tekstien ohella), Talmud, sisälsi ensin suullisia opetuksia. Kun juutalaiset karkoitettiin Jerusalemista vuonna 70 jKr, myös Talmud kirjoitettiin teksteiksi ja juutalaiset kirjaimellisesti pakkasivat uskontonsa matkalaukkuihinsa.

Koraaninlukua

Samoin islam perustui alusta asti kirjoitettuun tekstiin, Koraaniin. Juutalaiset kiinnittävät suurta huolta alkuperäistekstiin, ja heprea on tärkeä kieli - jokaisen on osattava ainakin sen verran hepreaa, että hän kykenee lausumaan juhlissa merkitykselliset tekstit. Koraania ei periaatteessa edes saisi kääntää muille kielille kuin arabiaksi, vaikka nykyaikana käännöksiä on tehty. Kristinuskon peruskirjaa, Raamattua, ei myöskään ensin haluttu laskea kansan käsiin, joten erikieliset käännökset ovat vasta viisisataa vuotta vanhoja. Nykyään luonnollisesti käännöksiä tehdään ahkerasti mahdollisimman monelle kielelle.

En tiedä, vieläkö hotellien yöpöydän laatikosta löytyy Raamattu; vielä kaksikymmentä vuotta sitten se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Minulle on kerrottu, että nämä Raamatut oli tarkoitettu varastettaviksi. Toivottiin, että ykisnäiset matkaajat syventyisivät kirjan sanomaan, ottaisivat sen mukaansa ja perehtyisivät siihen.

Tunnustan varastaneeni yhden Raamatun - Barbadokselta. Kyseessä oli ns. "King James Bible"; siihen aikaan ei vielä ollut Internetiä, ja kirjankääntäjäystäväni oli kiukustunut, koska hän ei löytänyt Suomesta kuin modernin englanninkielisen käännöksen. Hän tarvitsi kirjaa tunnistaakseen teksteissä olevat Raamattu-viitteet. Niinpä pakkasin barbadolaisen babtistiseurakunnan lahjoittaman Raamatun matkalaukkuuni ja vein sen kääntäjän avuksi. Matkalaukku-uskontoa.

Viikolla 11 - Mesoamerikan maailmankuva

MESOAMERIKAN MAAILMANKUVA

Mesoamerikkaa - Panaman kanavasta nykyisen Meksikon pohjoisosiin - asutti neljäntuhannen vuoden ajan joukko intiaanikulttuureja, jotka kehittivät kukin oman taiteensa, kauppansa ja hallintonsa. Kulttuurit sen sijaan muistuttivat toisiaan huomattavan paljon.

Maa, jossa he asuivat (ja jossa heidän jälkeläisensä asuvat vieläkin), on erittäin väkivaltainen ja arvaamaton. Maanjäristyksiä, tulivuoria ja hurrikaaneja; kuivuutta ja tulvia; villipetoja ja tauteja. Niinpä he kaikki, mayat, tolteekit, olmeekit, atsteekit ja muut, loivat uskonnon, josta tuli kuuluisa väkivaltaisuudestaan sen jälkeen, kun espanjalaiset - väkivaltaisia itsekin - saapuivat, kuvasivat sitä ja tuhosivat sen.

Peruspiirteiltään mesoamerikkalaisen maailmankuva oli seuraava: maailman muodosti kolme kerrosta. Ylämaailmasta tulivat sateet ja auringonpaiste. Keskimaailmassa asuivat ihmiset ja eläimet. Alamaailmaan menivät vainajat, ja myös aurinko laski sinne joka ilta ja joutui taistelemaan yön pahoja voimia vastaan. Kun se aamulla nousi, se puolestaan surmasi kuun ja tähtien edustaman pimeyden ja kuoleman. Ilman ihmisen apua se ei siihen pystynyt; vain veri sai auringon joka aamu liikkeelle. Maailma oli verinen, elämä kurjaa ja tuskien täyttämää ja kuolema varma. Jopa jumalatkin joutuivat taistelemaan ja kuolemaan.

Mayojen kuuluisa kalenteri oli eräs tapa pitää maailma liikkeellä ja kulussaan. Arvaamattomuuden keskellä ainakin ajan piti olla taattu. Sen vuoksi mayat kehittivät kalenterinsa ja sen monimutkaiset kuviot. He myös rakensivat temppelinsä ja kaupunkinsa täsmälleen auringon kulun mukaisesti niin, että päätemppelin harjalla seisova pappi saattoi nähdä auringon nousevan tiettynä vuoden päivänä tietyn rakennuksen takaa ja laskevan vastakkaisen rakennuksen huipun taa. Mayakaupungit voidaan ajoittaa sen mukaan, miten monta astetta niiden pääakseli eroaa meidän pohjoisestamme - Maapallon akselihan vaappuu vuosisatojen aikana. Emme tiedä vielä, miksi kalenterin "pitkän laskun" päivämääräksi valittiin 13. elokuuta 3114 eaa; varhaisin säilynyt keramiikkaesine on vasta ajalta 2300 eaa. Suullinen perimätieto?

Jokaisesta mayakaupungista - ja myös muiden kulttuurien temppelialueilta - löytyy pallokenttä. Pallopeli oli taivaankappaleiden kulun vertauskuva. Hävinnyt puoli menetti päänsä. Tämä oli maailman kummankin puoliskon vertauskuva. Kun hävinneet tarjosivat kaulansa katkaistavaksi, auringon kulku taattiin jälleen. Lisää verta saatiin, kun mayahallitsijat lävistivät kielensä, huulensa tai peniksensä terävillä okailla. Veri oli hinta, jonka he maksoivat korkeasta asemastaan.

Osa Pacalin kaupungin sarkofagia - kuollut kuningas putoaa alamaailmaan elämän puun juurella

Tolteekit lisäsivät panoksia. Heidän aikanaan alettiin uhrata ihmisiä. Mayatkin oliat jo uhranneet taisteluissa hävinneiden kaupunkien ylimystöä, mutta tolteekeista alkaen juttu kävi verisemmäksi. Temppelien välttämätön osa oli chacmool, patsas, jonka pitelemään maljaan pantiin uhrin verta vuotava sydän.

Atsteekki-chacmool

Monimutkainen kalenteri (atsteekeilla oli omansa) johtui siitä, että aikaa laskettiin kahdella tavalla; aurinkovuotena ja Venuksen vuotena. Tähän lisättiin vielä eri ajankierto, joka käsitti 260 päivää, koska mesoamerikkalainen laskutapa käytti 20 päivän jaksoja. Nämä kolme systeemiä osuivat yhteen varsin harvoin, mikä pakotti papit hyvin pitkiin aikajaksoihin. "Pitkä lasku", joka alkoi 3114 eaa. päättyy vuonna 2012, kuten New Age -uskojat ovat jo useasti julistaneet.

Atsteekit juhlistivat jokaista kuukauttaan veriuhrilla tietylle jumaluudelle. Vuoden vaihtuessa sammutettiin tulet koko valtakunnasta, ja juuri ennen auringonnousua papit repivät sydämen elävän uhrin rinnasta ja sytyttivät tulen hänen rintaonelossaan. Jos he olisivat tässä epäonnistuneet, maailman olisi vallannut ikuinen pimeys ja kylmyys. (Voin kuvitella hikiset ja räpeltävät miehet koettamassa saada tulta aikaan verta pulppuavassa ontelossa - harjoitelivatkohan he salaa joillakin onnettomilla orjilla?)


Sekä hyvällä jumalalla - atsteekeilla Quetzalcoatl - että hänen synkällä veljellään - Tezcatlipoca - oli yhtä tärkeä rooli; he eivät olleet samalla tavoin vastakohtia kuin kristinuskon Jumala ja Saatana, vaan yhtä luonnollinen osa elämän kiertokulkua kuin valo ja pimeys. Quetzalcoatl, Sulkakäärme, oli myös nähtävissä yötaivaalla. Häntä edusti Linnunrata, jonka kaksi haaraa olivat jumalakäärmeen kaksi päätä. Toinen pää edusti elämää, toinen kuolemaa. Jopa hyvä jumala yksinään oli siis kaksinainen olento. Quetzalcoatlin ilmentymä maan päällä oli quetzal-lintu ja myös kotka. Tezcatlipocaa edusti musta jaguaari.

Sulkakäärme Tenochtitlanin suuressa temppelissä

Perimätieto väittää, että espanjalaiset voittivat atsteekit helposti, koska heitä pidettiin Quetzalcoatlin ilmentyminä. Niin he kaiketi olivatkin - sen pään, joka tuotti kuolemaa. Jukatanin mayat olivat vähän aikaisemmin kohdanneet saman eurooppalaisen kuolemanjumalan. Jukataniin iski voimakas kuivuus ja kaupunkien asukkaat sairastuivat isorokkoon - tautiin, jonka eurooppalaiset toivat. Jäljelle jääneet pakenivat ylängöille, ja siellä jotkut kansan jäännökset edelleenkin käyttävät mayakalenteria. Jukatanissa uhreja heitettiin cenoteihin, kalkkimaassa oleviin vesiläheisiin - tai lähde on väärä sana, maan alla virtaa jokia, joihin cenotet johtavat. Todellinen alamaailma. Kun kuivuus iski, cenoteihin heitettiin epätoivoisesti yhä lisää uhreja, kunnes jumalat leppyivät ja sallivat veden taas virrata (tämä on muuten niiden vaakasuorassa "lentävien" hahmojen selitys, josita Däniken piti niin paljon melua - uhrit uivat cenoteissa, kunnes hukkuivat tai säilyivät hengissä niin kauan, että papit vetivät heidät ylös tuomaan profetian jumalilta; jotkut harvat todella selviytyivät tällä tavoin).

Vaikka isorokko tuhosi nämä kulttuurit - sodasta he olisivat selviytyneet, mutta eivät taudista - intiaanit elävät yhä. Mesoamerikkakin on yhä yhtä arvaamaton ja väkialtainen. Niinpä "Kuolleiden päivää" juhlitaan vieläkin joka vuosi - se on vain siirtynyt alkuperäiseltä paikaltaan - elokuulta - marraskuun alkuun, Pyhäinpäivään.


Niinpä elämää ja kuolemaa on nyt pidetty aloillaan kalenterilla ja uhreilla neljä ja puoli tuhatta vuotta. Väkivalta ja laskutaulu luonnon väkivaltaa vastaan, tähtien säännöllinen kierto maan arvaamattomuutta vastaan. Ja fatalistinen usko kuoleman välttämättömyyteen ihmisten sydämissä.

Viikolla 10 - Holbeinit

HOLBEININ MAALARISUKU

Maalaaminen, kuten muutkin taiteet on enemmän työn ja ammattitaidon kuin nerouden asia. Pohjatyöt on tehtävä. Renessanssiaikana, jolloin ihmiset elivät suhteellisen lyhyen ajan nykyhetkeen verrattuna, hyvä kouluts ja tunnettu ateljee olivat erityisen tärkeitä.

Hyvä esimerkki tästä ovat Holbeinit. Hans Holbein Vanhempi (1460 - 1524) ja hänen veljensä Sigismund (josta ei muuta sitten tiedetäkään) maalasivat goottilaistyylisiä uskonnollisia töitä. Hans vanhempi kiinnostui kuitenkin renessanssin tekniikasta, tutki sitä ja opetti pojilleen. Hänellä oli maalariateljee Augsburgissa vuoteen 1514 asti.

Piirros pojista, Ambrosiuksesta ja Hans nuoremmasta, on täysin renessanssin tyyliin tehty.

Ambrosius Holbein (1494 - 1519) kuoli niin nuorena, ettei ehtinyt näyttää lahjakkuuttaan. Harvoista säilyneistä töistä paljastuu kyllä kiinnostus renessanssin Italiaan. Veljekset siirtyivät Augsburgista Sveitsin Baseliin, mutta Italia oli lähellä, kuten Ambrosiuksen "Nuoren miehen muotokuva" osoittaa.


Hans Holbein Nuorempi (1497 - 1543) peri kaiken koulutuksen ja eli riittävän pitkään näyttääkseen lahjakkuutensa. Hänen tarkkaa kuolinaikaansa ei tiedetä; hänen otaksutaan menehtyneen ruttoon loka-marraskuussa 1543. Alle 50 vuotta tuntuu vähältä, mutta 1500-luvulla ihmiset todella harvoin elivät kypsään ikään.

Hans sai mainetta kuvitettuaan opettajansa, Erasmus Rotterdamilaisen, kirjan "Tyhmyyden ylistys". Kun Sveitsi kääntyi kalvinistiseen uskoon, alttaritaulujen ja muotokuvien maalaaminen loppui - kalvinismi kielsi kaiken maisen koreuden. Hans jätti Baseliin vaimon ja neljä lasta (hän oli nainut parkitsijan lesken). Samalla hän teki vaimostaan elävän lesken; hän vietti käytännöllisesti lopun elämäänsä Englannissa tai ylhäisten asioilla pitkin Eurooppaa ja kuolikin Lontoossa. Voi otaksua, että Hansilla oli huono omatunto; taiteilijan perheen muotokuva paljastaa runsaasti kärsimystä.


Hansista tuli Englannissa ylimystön ja kuningas Henrik VIII:n hovimaalari. Ei kadehdittava osa; maalausten lisäksi hän suunnitteli kuninkaalle ja hoville kaikkea mahdollista kruunajaisasuista (Henrik piti monia kruunajaisia; hänellä oli monta vaimoa kruunattavana) hevosten valjaisiin, nappeihin ja kirjojen sidoksiin asti. Nykyään tuntuu varmaan oudolta sekin, että maalarilla oli voimakas vaikutus politiikkaan; Henrik käytti Hansia epävirallisena diplomaattina ja lähetti hänet maalaamaan muotokuvia vaimoehdokkaistaan. Kun Cleven Anna ei ollut Henrikin mielestä yhtä hyvän näköinen luonnossa kuin muotokuvassa, Hans oli vähällä joutua pois suosiosta (ja Toweriin).

Kaikki kuvat, joista Henrik VIII ja hänen vaimonsa muistetaan, ovat Hansin maalaamia lukuunottamatta Katariina Aragonialaista, joka eli eristyksissä Hansin tullessa Lontooseen, ja Katariina Howardia, jota hän ei ehtinyt maalata (on olemassa Hans Holbeinin maalaus, jonka mallia väitetään Katariina Howardiksi, mutta historioitsijoiden mukaan se ei pidä paikkaansa - Henrikin "piikittömässä englantilaisessa ruusussa" oli piikkejä, jotka katkaistiin mestauskirveellä).

Margaret Wyatt, lady Lee

Blogissani Kapallinen kirsikoita mainitsin, että Hans ei maalannut naisia edestä paitsi pukuineen ja koruineen. Se ei täsmälleen pidä paikkaansa. Lady Lee on puoliprofiilissa, mutta kurkkii kuin naakka, jota hän totta puhuen muistuttaa. Hän oli Anna Boleynin hovinainen ja väitteen mukaan se, joka juonitteli Annan Henrikin kuningattareksi. Hän onnistui jopa jäämään henkiin kuningattaren jälkeen ja saattoi Anna Boleynin mestauslavalle.

Lady Margaret Butts

Aikakauteen katsoen iäkkääksi selviytyi myös lady Margaret Butts, hovilääkärin vaimo. Muotokuvan aikaan hänen ikänsä oli alle 60 vuotta; kuolinvuotta en ole onnistunut selvittämään. Päähine on Katariina Aragonialaisen tyyliä, kun taas lady Lee käytti Anna Boleynin muotiin tuomaa ranskalaista päähinettä. Myös puvut olivat poliittisia julistuksia (taitavat olla vieläkin).

Kuten Dorothy Rowe mainitsee, kukaan ei näytä onnelliselta Henrik VIII:n hovissa, koska kuningas ei halunnut kenenkään olevan onnellinen. Hans Holbein Nuorempi oli suuri maalari, joka eli murheellisena aikana. Uskonkiihko, itsevaltiaat, sodat ja taudit vallitsivat koko Euroopassa. Miten ihmisluonnon tutkija olisi voinut näyttää onnellisia ihmisiä, jos ihmiset eivät olleet onnellisia? Ei - yksi tyyni, onnellinen henkilö löytyy Hansin piirustuksissa - Berryn herttuatar. Mutta hän rukoilee, ja ihmsiet ottivat 1500-luvulla uskontonsa vakavasti, olipa se sitten katolinen, protestanttinen, kalvinistinen tai vuorotellen kaikkia näitä.

Viikolla 9 - Kypärät

KAIKEN KALLELLA KYPÄRIN

Nykyään tavallisin kypärä on sekä miesten että naisen käytössä - pyöräilykypärä. Myös työpaikoilla kypärä kuuluu miesten ja naisten päähän yhtä hyvin. Suurimman osan historiaa kypärät ovat olleet pelkästään miehisiä vaatekappaleita. Ainakin minulla on kypärää ajatellessani mielikuva ritareista ratsastamassa töyhdöt liehuen. Itse asiassa töyhdöt ovat kuitenkin olleet tarpeen sanelemia kapineita ja itse kypärää on käytetty täsmälleen samaan kuin nykyäänkin - pään suojaamiseen vammoilta.

Vasemmalla esitetään roomalaisia sotilaita. Kypärät ovat varsin asiallisia ja suojaavia. Vasemmanpuolisella sotilaalla on eläimen turkis kypärän suojana. Se oli yleinen tapa roomalaisilla. Nahka oli useimmiten suden - sen oletettiin peloittavan vihollista, mutta susi oli myös Rooman vaakunaeläin, jos niin voi sanoa, niin että nahalla oli ilmeisesti myös uskonnollinen tarkoitus.

Oikealla on centurion kypärä. Harja ei ole koriste - sen on tarkoitus tehdä joukon johtajasta helpommin erottuva ja myös pitempi. Roomalaissa legioonissa centuriot johtivat joukkojaan jalkaisin, joten heidän täytyi näkyä.

Maasta se pienikin ponnistaa harjakypärässä.

Keskiaikaan tultaessa miestä panssaroitiin yhä enemmän. Yllättävästi sama periaate oli sekä idässä että lännessä.

Vasemmalla on Euroopan haarniskoinnin tyylikäs lopputulos, oikealla huomattavasti koristeellisempi samurai. Samurain haarniskasta näkyy, että hän ei liikkunut ratsain, joten panssari ei saanut estää kävelyä. Toisaala samurai halusi peloittaa pelkällä ulkonäölläänkin, siitä hurjan näköiset ulokkeet. Itse asiassa kuvan eurooppalaista haarniskaa ei käytetty taistelussa, vaan turnajaisissa. Tuossa peltipurkissa hevosen selästä pudonnut soturi olisi ollut täysin avuton, ja pienikin vartalonmuodon muutos olisi tehnyt koko kalliista suojauksesta hyödyttömän. Lontoon Towerissa on mahdollista nähdä, miten Henrik VIII:n vyötärö levisi - siellä on sarja hänen haarniskoitaan.

Tosin myös taisteluhaarniskat pyrkivät suojaamaan ratsastajaa mahdollisimman hyvin, vaikka eivät aivan yhtä elegantisti. Silmänraoista oli vaikea nähdä ja haarniska uuvutti sekä kantajan että hevosen. Niinpä jalkaväki lopulta voitti ja sen mukana palattiin pelkän pään suojaukseen.

Mongolit käyttivät suippokärkistä kypärää - vasemmalla hyvin kallis ja koristeellinen näyte. Venäjän tsaarien ensimmäinen kruunu on ilmeisesti peräisin mongolikypärästä (oikealla), ja kruunun tavoin mongolitkin pitivät kypärän alla turkislakkia. En tiedä, mutta arvuuttelen, että Neuvostoliiton sotilaiden kuuluisat piippalakit olivat saman perinteen jatkuvuutta.

Viikingit eivät muuten koskaan käyttäneet sarvikypärää - Harald Hirmuinen on tarua. Viikingit eivät olisi ikinä panneet päähänsä mitään, mistä vastustaja voi saada otteen ja taittaa niskat.

Bayeuxin seinävaatteen esittämät normanni- ja saksilaissoturit ovat suojautuneet samantyyppisillä kypärillä ja rengaspanssareilla kuin muutkin pohjanmiehet - normannit, viikingit ja varjagit.


Maailmansodat toivat kentille niin paljon miehiä, että varusteiden oli oltava standardivalmisteisia ja halpoja. Oikealla on brittisotilaiden kuuluisa parturinvati - luultavasti maailman oudoin ja vähiten suojaavin kypärä. Vasemmalla lyövät kättä esnimmäisen ja toisen maailmansodan varusteissa olevat sotilaat. Vaatetus on käynyt mukavammaksi ja kypärä suojaavammaksi sotien välillä.

Suomalaiset käyttivät sodissa saksalaismallista kypärää.

Nykypäivän sotilaiden kypärät on suojattu naamiointikankaalla ja muotoiltu paremmin, mutta malliltaan ne edustavat samaa käyttäjämukavuutta kuin roomalaismallisetkin - vain leukasuojat ovat muuttuneet. Onhan nykyään uusia materiaalejakin, ja harvemmin sohitaan lähietäisyydeltä terävillä esineillä kasvoihin.


Vaikka olenkin todistelemassa, että kypärä on käyttö- eikä näyttökapistus, sillä voi myös osoittaa arvoa ja asemaa.

Vasemmalla on siirtomaaherrojen kuuluisa hellekypärä. Sen tarkoitus oli pikemminkin osoittaa, että tässä menee valkoisen rodun edustaja, kuin suojata auringolta. Tiedämme hyvin, että jälkimmäiseen tarkoitukseen riittää huivi tai olkihattu. Hellekypärät tehtiin korkista ja Kiplingillä on herkullisia tarinoita siitä, miten hellekypärä voi pettää kantajansa muuttumalla sateessa velliksi. Elisabeth Huxley kertoo lapsuudenkuvauksessaan "Liekkipuiden varjossa" Afrikan valkoisista, jotka pitivät hellekypärää sisälläkin - jopa kylvyssä istuessaan. Arvoaseman osoittaminen voi olla hyvin epämukavaa.

Oikealla on Jenson Buttonin F1-kypärä. Kilpa-ajajien kypärä on välttämätön suoja, mutta sillä näytetään myös kuljettajan henkilöllisyys ja monia muita asioita, kuten talli, kansalaisuus ja arvo radalla. Eli itse asiassa samat asiat kuin keskiajalla turnajaisissa. Monet asiat pysyvät muuttumatta satojakin vuosia.

Viikolla 8 - Purnausta

KOSOVON TUNNUSTAMINEN

Sinänsä asia ei minulle kuulu, mutta kun huomattava määrä valtioita on tukenut sanoin Kosovon itsenäistä asemaa, niin jo nyt on ihme, kun ei löydy rohkeutta tukea asiaa myös teoin.

Tulee mieleen luonto-ohjelmista tunnettu tilanne, jossa pingviinit seisovat jään reunalla ja tuuppivat toisiaan veteen. Haluavat nähdä, tuleeko ensin pudonnut syödyksi ennen kuin hyppäävät.

Mikähän valtio uskaltaa hypätä ensin? Ja mikä hyökkää jään alta?

Viikolla 7 - Mausteiden matkoja

MAUSTEIDEN MERKILLISIÄ MATKOJA

Ainakin minulle on opetettu historiaa vanhan kaavan mukaan; Euroopan historiaa, löytöretkiä ja sen sellaista. Nykyisessä globaalissa maailmassa historiaakin on alettu katsoa uusin silmin ja todettu, että kah! ihmisethän ovat kulkeneet pitkiä matkoja tällä pienoisella pallollamme kauan ennen kuin Vasco da Gama Intiaan päätyi.

Ajatellaanpa esimerkiksi miestä nimeltä Puzurum. Puzurum asui Eufrateen rannalla vuoden 1721 eaa. tienoilla. Tämän me tiedämme siitä, että hänen talonsa paloi. Jäännöksissä on säilynyt Puzurumin kirjeenvaihtoa, joka ajoittuu mainitulle vuodelle. Puzurumin talon raunioista on löydetty muutakin, nimittäin saviastia, jossa oli mausteneilikoita. Ja mausteneilikka kasvoi siihen aikaan ja paljon myöhemminkin ainoastaan Indonesiassa. Koska edes Egyptin käsi ei ulottunut lähellekään Eufratia Puzurumin elinaikana, ei voida mitenkään tietää, miten mausteneilikat Indonesiasta päätyivät Puzurumin taloon, mutta siellä ne olivat.

Mausteneilikoita

Toinen yllättävä paikka löytää mausteita on faarao Ramses II:n muumion nenä. Ramseksen muumio on toki ollut tallella jo pitkään, mutta vuosina 1975-76 se oli tutkittavana Musée de l'Hommessa pariisissa. Siellä siitä otettiin röntgenkuvia ja todettiin, että muumioitaessa faaraon nenään oli työnnetty pippuri kumpaankin sieraimeen.

Ramses II:n muumion pää ja hänen ylhäinen nenänsä

Pippuri on kotoisin Intian rannikolta. Faarao Hatsepsutin Puntin-matka 1400-luvulla eaa. on toki kuuluisa ja tapahtui ennen Ramses II:n aikaa, mutta Intiaan sen ei tiedetä ulottuneen. Puntin maa sijoitetaan yleensä Eritrean tai ehkä jopa Somalian rannikolle. Kuka tai ketkä hoitivat purjehdusta Puntin maasta Intiaan ja takaisin, vai tuliko pippuri ehkä jotakin mutkikkaampaa reittiä? Kukaan ei tiedä (vielä).

Olivatpa reitit mitä tahansa, suoria ja selviä ne eivät olleet. Niin antiikin aikoina kuin keskiajallakin käytiin vilkasta keskustelua mausteiden alkuperästä. Herodotos ja Plinius vanhempi sijoittivat mausteiden lähtömaan Arabiaan tai Etiopiaan ja Kolumbus epäili jopa Paratiisia (hän kirjoitti viimeisillä matkoillaan löytäneensä Paratiisista virtaavan joen ja tavoittavansa kohta mausteiden syntypaikan).

Arabia ja Etiopia olivat jo Kreikan ja Rooman aikoina mausteiden välietappeja, mutta Puzurumin mausteneilikat ja Ramseksen pippurit ovat vieläkin kummastuksen aiheita.

Viikolla 6 - Rotan vuosi, pyhimyksen värttinäluu ja uudisraivaajahenki

ROTAN VUOSI

Rotan vuosi 2008 alkaa 7. helmikuuta, joka on myös uudenkuun yö. Se on ilmeisesti erityisen onnekas alku - vaikka niin eivät ajattele ne kiinalaiset, joiden matka uudenvuoden lomalle on pysähtynyt rautatieasemille.

He todennäköisesti odottavat lisää myrskyjä - kiinalaisessa horoskoopissa on kaksitoista eläintä ja lisäksi viisi elementtiä. Vuosi 2008 on merkiltään rotta, elementiltään maa. Koska rotta yleensä on veden merkki, maa sopii huonosti rotalle ja seurauksena on myrskyjä ja luonnonmullistuksia. Ihmisen syntymämerkkinä rotta on aloitteikas, seurallinen ja opportunistinen, niin väitetään.

Yhdessä krysanteemin kanssa rotta on onnekas lahja punaisesta paperista leikattuna.

Kiinalainen horoskooppi on levinnyt yli maailman. Yhdysvaltojen postilaitos julkaisee vuoden 2008 postimerkkisarjassaan merkin juhlan kunniaksi.

Rotan vuosi esiintyy jopa ghanalaisessa postimerkissä.


Lemmikkinä rotta on vilkas ja seurallinen; niitä pidetään Suomessakin. Ei tarvitse ihmetellä, jos vierailulla joutuu jakamaan lautasensa ahneen pikku otuksen kanssa.


Muuten kuin lemmikkieläimenä tätä opportunistia on paras karttaa. Ne perivät maan. Vaikka kiinalaiset väittävätkin, että huono-onninen se laiva, jossa ei ole yhtään rottaa (Ilmeisesti sama havainto kuin länsimaissa: Rotat pakenevat uppoavasta laivasta), niin rotat ovat ikäviä siirtolaisia. Alaskassa yritetään parhaillaan puhdistaa saarta rotista. Rottasaari sai nimensä, kun vuonna 1780 rotat rantautuivat tälle pienelle saarelle. Ne ovat tyhjentäneet saaren kaikesta muusta elollisesta. Jos rotat onnistutaan hävittämään, linnut ehkä palaavat - kunnes seuraava laiva rantautuu. Kaksi saarta on jo ehditty puhdistaa, mutta urakka on hidas.

Myöskään kiinalaiset, jotka tänä vuonna hankkivat innokkaasti rottia lemmikeikseen, yrittivät vielä viime vuonna päästä niistä eroon. Koillis-Kiinassa on koulutettu kettuja tappamaan rottia ja sitten päästetty ne luontoon. Ninxia Huissa, Sisä-Mongoliassa ja Shaanxissa rotat syövät ruohon ja kalvavat puiden juuria. yli 200 kettua on jo vapautettu rotantappajiksi. Gansussa ja Quinghaissa yrietään kasvattaa näätiä samaan tarkoitukseen. Keski-Kiinan Hunanissa tulvat hätistivät kaksi miljardia rottaa liikkeelle. Rotta-armeija söi tiensä patojen läpi ja tuhosi satoja mennessään. Alueella pelätään sairauksia.

Etelä-Kiinassa taas tehdään ratsioita ravintoloihin sen jälkeen, kun on alkanut kiertää huhuja rotista lautasilla. Guangzhoussa on huhuttu kuorma-autoista, joiden kuormina on ollut rottia ja peltohiiriä. Viranomaiset koettavat torjua huhuja kertomalla, että kuolleina elukat eivät kestäisi kuljetusta ja elävinä niitä ei saataisi pysymään missään häkeissä. Guangzhoussa peltohiiret ovat herkkua, joten huhut jatkuvat (ja ihmiset mahdollisesti tekevät salaisia tiedusteluja ravintoloissa).

Kuvittelisin, että Kiinan maaseudulla ihmisten on vaikea uskoa, että samoja otuksia kaupungeissa ostetaan eläinkaupoista ja pidetään häkeissä. Ja että länsimaissa luetaan rottahoroskooppeja ja asetellaan työpöytiä sen mukaan, mikä on onnekkainta rotan vuonna.




PYHÄN HENRIKIN VÄRTTINÄLUU

Olen muistavinani, että kun protestanttisuutta perustettiin, hernettä vedettiin kovasti nenään pyhäinjäännösten palvomisesta. Näyttää yhtä kaikki siltä, että ihmisaivoissa on jokin liipotin, joka vaatii sellaista toimintaa.

Ainakin Helsingin Sanomat uutisoi 6/2-08 seuraavasti Pyhän Henrikin värttinäluusta:

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä ja Helsingin Pyhän Henrikin katedraaliseurakunta ovat sopineet, että Helsingin katolinen seurakunta luovuttaa pyhäinjäännöksen Museovirastolle kuntokartoitusta varten, minkä jälkeen reliikki toimitetaan Turkuun arkeologisiin tutkimuksiin.

Tutkimusten valmistuttua värttinäluu palautetaan katolisen seurakunnan säilytettäväksi Helsinkiin ainakin viideksi vuodeksi.

Reliikin omistava Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä voi kuitenkin saada värttinäluun väliaikaisesti Turkuun esimerkiksi näyttelytarkoitukseen.

Mainitusta luusta on pidetty kovasti vääntöä:

Pyhäinjäännökset löydettiin Turun tuomiokirkon korjaustöiden yhteydessä 1924 ja ne vietiin Museovirastoon Helsinkiin.

Värttinäluu sijoitettiin sittemmin Pyhän Henrikin katedraaliin Helsinkiin. Muut reliikit palautettiin Turun tuomiokirkkoon 2006.

Museovirasto pyysi Pyhän Henrikin katedraaliseurakuntaa luovuttamaan värttinäluun Turkuun kesällä 2006. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä uusi luovutuspyynnön viime kesänä.

Viime vuoden lopulla viisi turkulaista kirkkoherraa julkaisi kannanoton, jonka mukaan värttinäluuta tulisi säilyttää Pyhän Henrikin katedraalissa Helsingissä. Kirkkoherrat kertoivat tuolloin olevansa huolissaan kirkkojen ekumeenisten suhteiden joutumisesta törmäyskurssille värttinäluukiistan vuoksi.

No, onneksi luukiista on ratkennut - ainakin tutkimusten (joihin luvataan menevän paljon aikaa) lopun jälkeisten viiden vuoden ajaksi.


AMERIKKALAISTA UUDISRAIVAAJAHENKEÄ

Helposti ajatelee, että amerikkalaiset ovat ylipainoisia lylleröitä, jotka shortsit jalassa vääntäytyvät hampurilaispaikasta toiseen jäätelöä syöden. Pitäisi muistaa, että kyseessä on SUURI maa.

Taas on löytynyt CNN-uutinen, joka kertoo vanhan uudisraivaajahengen elävän. Lyhyesti referoiden noin nelikymppinen pariskunta oli kuvaamassa villihevosia, kun lumimyrsky iski. Pariskunta majaili autossaan yhdeksän päivää syöden säästeliäästi eväitään (yhdessä suklaanvärisen sekarotuisen koiransa Medusan kanssa) ja kirjoittamalla testamentteja ja viestejä 19-vuotiaalle tyttärelleen. Kun heillä oli enää yksi Granola-tanko, he leikkasivat auton istuimista lumikengän tapaiset ja kahlasivat kolme päivää. Öiksi he rakensivat nuotioita tulitikuilla paikallisesta puusta ja pitivät ne virkeinä suihkuttamalla deodoranttia. He etenivät vyötärön korkuisessa lumessa kolmen päivän aikana 15 mailia.

Sitten tuli vastaan sivukanjoneiden teitä auraava lumiaura.

"I'm running, I'm screaming, I'm jumping up and down. I'm like 'Am I seeing things?'" Tamitha Garner said.